Antiikin perillisistä

” Lentokonematka auringonpaisteessa – ensimmäinen helleeninen päivä elämässäni.”

Näin kirjoitti Alvar Aalto, tuo antiikin oma poika kaukana henkisen kotinsa ajasta, Italiaan Ainon kanssa tehdyn häämatkansa ensimmäisestä päivästä.

Elämän rönsyilevissä käänteissä polkuni ovat ristenneet useaan otteeseen kuuluisan funkkisarkkitehdin kanssa; olen tutkinut Aaltoa, esitelmöinyt hänestä, viettänyt hänen kanssaan aikaa niin vapaa-ajalla kuin työksenikin. Aalto teki itse aina peittelemättömän selväksi inspiroitumisensa antiikista ja Italian renessanssiarkkitehtuurista, ja tämä piirre tekee hänestä silmissäni kiintoisan, eurooppalaisen estetiikan totuuksien alkulähteillä palavalla intohimolla risteilleen hahmon. Moni on tuhahdellut näiden inspiraatioiden toteutuksille tai vähintään raapinut orvaskettään niiden edessä; välittömästi annettuna ei avaudu Caracallan termien vaikutus Jyväskylän yliopiston päärakennuksen ulkoasuun, saati italialaisten kukkulakaupunkien ja antiikin kaupunkirakenteiden anti Aallon kirjastointeriööreille lukumonttuineen ja korotettuna kaiken keskellä seisovine kirjastonhoitajan pöytineen. Ajatus tuntuu olevan, että jos joku nimeää innoituksekseen akropoliin, olisi lopputuloksenkin sitten oltava lähteen kanssa 1:1, ilman pienintäkään tulkinnanvaraa toteutuksessa. Huomaamatta liian usein jää, ettei Aalto – varsinkaan hyvän viinin tavoin kypsyneeseen vaiheeseen ehdittyään (1)  – edes pyrkinyt rakennusten muotojen ja motiivien toisintamiseen sellaisenaan, vaan sen sijaan keskeiseksi muodostui tunnelmien ja vaikutelmien siirtäminen kohteesta toiseen. Tällaisia siirrettyjä piirteitä ovat esimerkiksi olleet monumentaalisuus, rakennuksen funktion ja sen arvovaltaisuuden näkyminen rakennuksesta ulospäin ja eksteriöörin sulautuminen interiööriin.

Aallon arkkitehtuurin ydinajatus kirkastui itsellenikin vasta ensimmäisen Italian-matkani myötä. Vasta kun olin kokenut pienessä tihkusateessa luostarien salaperäiset puistopihat, loggioiden kautta rakennusten sisään kurottelevat kadun äänet, vuorimaisemat ja puutarhat, antiikin rakennusten taivasta hipovat, kolossaalisen pyhät seinät ja pylväät, niiden floranvaltaamat portaikot ja kaikkea tätä maisemassa rytmittävät kummut ja vuoret, saatoin oivaltaa, mitä Aallon jo interiöörin pinnanmuodoiltaan vaihtelevat rakennukset, sisäpihat ja luonnoksissa esiintyvät kummut, huiput ja laaksot sekä theatronien viuhkamaiset muodot syvimmillään kuvastavat ja toisintavat.

” Kukkulakaupunki, tuo kaareva, elävä, arvaamattomissa, matemaatikoille tuntemattomissa ulottuvuuksissa kulkeva viiva, on minulle kaiken sen inkarnatiooni mikä nykyisessä maailmassa on vastakohtana elämän puolieläimellisen koneellisuuden ja uskonnollisen kauneuden välillä.”

- Alvar Aalto, 1926

Muista antiikin peittelemättömistä hengenheimolaisista tulevat mieleen psykoanalyytikot. Vaikka ao. teoriaperheestä voi olla montaa mieltä, niin siitä sen seuraajia on kiitettävä, että kyseinen veljeskunta nosti esille kulttuurisessa perinnössämme (jota Jung kai kollektiiviseksi alitajunnaksi kutsuisi) kulkevien tarinoiden, merkkien ja symbolien olemassaolon ja vaikutuksen meihin. Moni kuuluisa psykoanalyytikko tuntuu myös tohtorinroolinsa ulkopuolella, omassa elämässään nähneen itsensä jatkumona antiikin maailman aloittamassa sivistyksen, kulttuurin ja estetiikan ketjussa. Esimerkiksi Freud – joka mm. Wienin psykoanalyyttisen seuran kokouksissa piirusteli paperin reunaan klassisia, kreikkalaisia geometrisia motiiveja – tulkitsi erään unen kertoneen hänelle etruskihaudan olevan paras mahdollinen paikka kuolemanjälkeiselle levolle.(2) Vaikka hänen oma tomumajansa ei toscanalaiseen hobitinkoloon lopulta päätynytkään, niin herran tuhkat kuitenkin saivat varsin soveltuvasti viimeiseksi leposijakseen antiikinaikaisen kreikkalaisen uurnan - Freudin omista kokoelmista.

Ihailen suunnattomasti kaikkia kekseliäitä, luomisvoimaisia ja sivistyneitä yksilöitä, jotka tiedostavat kulttuuripiirinsä ja menneisyytensä vaikutukset tekemisiinsä ja ennen kaikkea sen, että inhimillinen kokeminen ilmiönä on ollut olemassa jo vuosituhansien ajan. Tähän tiedostamiseen ja yhteyksien löytämisen haluun perustuu myös oma kiinnostukseni sekä taiteentutkimukseen että psykologiaan, kahteen alaan, joiden hedelmällisiä yhtymäkohtia ihmiselämysten tutkailun kentällä harmillisen harvat tuntuvat spontaanisti hoksaavan, ja jotka viime vuosikymmnten aikana ovat asettuneet paikoin harmillisen etäälle toisistaan (nyt aivan hiljattain lähentyäkseen jälleen neuroestetiikan tutkimuksen muodossa - mistä allekirjoittanut on sivumennen sanoen uskomattoman tohkeissaan).

Toivon, että vajaan kuukauden päästä alkava matka tuo mukanaan lukuisia harvinaisen helleenisiä päiviä.

(1) Nuoren Aallon töissä on nähtävissä suorempaa jäljentämistä ja ideoiden siirtoa kuin varttuneemman Aallon. Esim. dogen palatsista Jyväskylän työväentaloon.

(2) "The 'wooden house' was also, no doubt, a coffin, that is to say, the grave. But the dream-work achieved a masterpiece in its representation of this most unwishe-for of all thoughts by a wish-fulfilment. For I had already been in a grave once, but it was an excavated etruscan grave near Orvieto, a narrow chamber with two stone benches along its walls, on which the skeletons of two grown-up men were lying. The inside of the wooden house in the dream looked exactly like it, except that the stone was replaced by wood. The dream seems to have been saying: 'If you must rest in a grave, let it be the Etruscan one.' "

(Freud, 1900 [SE 5], pp. 454-455) http://www.haverford.edu/psych/ddavis/f_dissect/coffin.html

Dark Roman wine in our bloodstreams

En ole kyseisen yhtyeen suuri fani, mutta kun kuuntelin tämän kappaleen kesällä, toi se välittömästi mieleeni tunnelman, joka rintakehääni vyöryi viime keväänä istuessani punaviinilasillisen kera Lanten pihalla. Kun tähtitaivas kaartui minun ja Rooman ylle, ja itse kaupunki kuhisi allani monumentteineen vuorten sylissä. Tällaiset muistikuvat ovat nyt omiaan lietsomaan matkatäpinää. Jotkin rakkauslaulut tässä maailmassa voisivat ihan hyvin kertoa ihmisen ja kaupungin välisistä kaipaussuhteista siinä missä ihmistenvälisistäkin.

Lähtötunnelmiin on osaltaan orientoinut myös HBO:n mainion ja aivan liian lyhyen elämän eläneen Rooma-sarjan uusintakatselu pitkästä aikaa. Yksityskohtien rikkaus ja historiallinen osuvuus (juonessa otettuja  vaihtoehtohistoriallisia what if -kikkailunvapauksia lukuunottamatta) jaksavat siinä sarjassa riemastuttaa edelleen, ja yhä vain silmä osuu aina johonkin uuteen, jota ei enää joko muista tai jota ei vain viime kerralla hoksannut äimistellä. Esimerkkinä tällaisista havainnoista annettakoon valtava ruukkukasa, joka joissain Aventinus-kohtauksissa vilahtaa taustalla, ja joka epäilemättä on kovaa kyytiä muovautumassa Testaccio-kukkulaksi...

Kurssin tiimoilta on tullut myös uutta, adrenaliinineritystäni kummasti kutkuttelevaa sähköpostia. Olen tehnyt matkan eteen vallan hankintojakin, sillä olen viimein ostanut kunnolliset patikointikengät - vaikka kävelen arjessanikin paljon, eivät varpaani silti kestä tavallisilla lenkkareilla taapertelua mustumatta, mikä tuli kivuliaasti testattua kenttäolosuhteissa viime keväänä. Vahingosta (ja vasta puoli vuotta matkan jälkeen kynnen alta uloskasvaneista verihyhmistä) viisastuneena lähden tällä kertaa ekspertin jalkinein koitokseen.

Introductio

Jokainen tarina tarvitsee alun ja kynäilijä esittelynsä, joten tässä ne nyt tulevat.

Olet löytänyt tiesi matkablogiin, jonka kohteena on Rooma - tai kenties oikeammin ilmaistuna, koko antiikin maailma. Nimimerkkini ja blogiosoitteeni ovat viittaus paitsi aiempaan seikkailublogiini - jonka kohteena oli puolen vuoden vaihtojakso Prahassa ja jota samaten kirjoitin lintuihin liittyvän peitenimen takaa - myös metsässä lymyilleeseen prinsessaan, jonka viisauden jumalatar Athene myytin mukaan muutti attribuuttieläimekseen, pöllöksi. Aliaksen takana piilee yliopisto-opiskelija, joka summaa suurimmat tieteelliset intohimonsa tässä maailmassa seuraavaan laveaan triadiin: psykologia, taide ja antiikki. Poikkitieteelliset löytöretket ja flirttailut tämän kolmikon kesken sykkivät mitä syvimmin lähellä aorttaani. Mainituista tutkimusaloista kaksi, psykologia ja taidehistoria, minulla on pääaineenani, ja antiikkiin olen syventynyt lapsena syttyneen rakkauden jälkeen muunmuassa latinaa opiskelemalla. Välillä olen akateemisissa piireissä tiiraillut keskiajantutkimuksen puolellekin. Nyt, suureksi riemukseni, eräs hullu unelma antiikin- ja keskiajantutkimuksen suhteen on  parhaillaan käymässä toteen: olen saanut mahdollisuuden päästä viettämään tänä keväänä kolme kuukautta Ikuisessa Kaupungissa Suomen Rooman-instituutin tieteellisellä kurssilla. Instituutin pääkallonpaikka Villa Lante on minulle tuttu jo paitsi lukuisten latinisti- ja antiikintutkijatuttavieni puheista vuosien varrelta, myös viime vuonna siellä vietetyltä kaksiviikkoiselta taidehistorian kurssilta. Pienimuotoinen, odottamaton kotiinpaluukin on siis luvassa.

Lähtö siintää vasta helmikuun puolivälissä, mutta sen ennakkotunnelmointiin blogosfääri tarjoaa mitä mainioimman välineen. Nöyrä pyrkimykseni on tuottaa ennen matkaa ja erityisesti sen aikana tänne ajatuksia, havaintoja ja kuvia antiikin maailmasta, Italiasta, tutkimustyöstä, arjesta renessanssihuvilassa. Jos aiempi pitkä ulkomaanseikkailuni jotakin minulle opetti, niin sen, että kolmessa kuukaudessa ehtii jo kotiutua maahan ja nähdä siitä puolia, joihin ei tavallisena, max. viikon yhdessä paikassa viipyvänä matkailijana kiinnitä huomiota. Puhumattakaan siitä, että korkeatasoinen tieteellinen kurssi tulee reissuni viitekehyksenä ja akateemisena kokemuksena olemaan aivan oman luokkansa elämys. Haluan jakaa nämä horisontissa kiiluvat seikkailut myös suuremman yleisön kanssa, siinä toivossa että raapustukseni ehkä jossakussa herättävät intohimoa Välimeren seutuun, antiikkiin, tutkimustyöhön, kulttuuriin, kaikkeen sivistyneen yksilön sielunelämälle keskeiseen - unohtamatta tietenkään sitä synergiaetua, että ehkä joku vahingossa saa tämän lukemisesta irti myös matkailuvinkkejä tai ihan vain allekirjoittaneen kuulumisia.

Colosseum

 

Type of the antique Rome! Rich reliquary
Of lofty contemplation left to Time
By buried centuries of pomp and power!
At length—at length—after so many days
Of weary pilgrimage and burning thirst,
(Thirst for the springs of lore that in thee lie,)
I kneel, an altered and an humble man,
Amid thy shadows, and so drink within
My very soul thy grandeur, gloom, and glory!

 

Vastness! and Age! and Memories of Eld!
Silence! and Desolation! and dim Night!
I feel ye now—I feel ye in your strength—
O spells more sure than e'er Judæan king
Taught in the gardens of Gethsemane!
O charms more potent than the rapt Chaldee
Ever drew down from out the quiet stars!

 

Here, where a hero fell, a column falls!
Here, where the mimic eagle glared in gold,
A midnight vigil holds the swarthy bat!
Here, where the dames of Rome their gilded hair
Waved to the wind, now wave the reed and thistle!
Here, where on golden throne the monarch lolled,
Glides, spectre-like, unto his marble home, Lit by the wan light of the hornéd moon,
The swift and silent lizard of the stones!

 

But stay! these walls—these ivy-clad arcades—
These mouldering plinths—these sad and blackened shafts—
These vague entablatures—this crumbling frieze—
These shattered cornices—this wreck—this ruin—
These stones—alas! these gray stones—are they all—
All of the famed, and the colossal left
By the corrosive Hours to Fate and me?

 

"Not all"—the Echoes answer me—"not all!
"Prophetic sounds and loud, arise forever
"From us, and from all Ruin, unto the wise,
"As melody from Memnon to the Sun.
"We rule the hearts of mightiest men—we rule
"With a despotic sway all giant minds.
"We are not impotent—we pallid stones.
"Not all our power is gone—not all our fame—
"Not all the magic of our high renown—
"Not all the wonder that encircles us—
"Not all the mysteries that in us lie—
"Not all the memories that hang upon
"And cling around about us as a garment,
"Clothing us in a robe of more than glory."

- Edgar Allan Poe: The Coliseum