Antiikin perillisistä

” Lentokonematka auringonpaisteessa – ensimmäinen helleeninen päivä elämässäni.”

Näin kirjoitti Alvar Aalto, tuo antiikin oma poika kaukana henkisen kotinsa ajasta, Italiaan Ainon kanssa tehdyn häämatkansa ensimmäisestä päivästä.

Elämän rönsyilevissä käänteissä polkuni ovat ristenneet useaan otteeseen kuuluisan funkkisarkkitehdin kanssa; olen tutkinut Aaltoa, esitelmöinyt hänestä, viettänyt hänen kanssaan aikaa niin vapaa-ajalla kuin työksenikin. Aalto teki itse aina peittelemättömän selväksi inspiroitumisensa antiikista ja Italian renessanssiarkkitehtuurista, ja tämä piirre tekee hänestä silmissäni kiintoisan, eurooppalaisen estetiikan totuuksien alkulähteillä palavalla intohimolla risteilleen hahmon. Moni on tuhahdellut näiden inspiraatioiden toteutuksille tai vähintään raapinut orvaskettään niiden edessä; välittömästi annettuna ei avaudu Caracallan termien vaikutus Jyväskylän yliopiston päärakennuksen ulkoasuun, saati italialaisten kukkulakaupunkien ja antiikin kaupunkirakenteiden anti Aallon kirjastointeriööreille lukumonttuineen ja korotettuna kaiken keskellä seisovine kirjastonhoitajan pöytineen. Ajatus tuntuu olevan, että jos joku nimeää innoituksekseen akropoliin, olisi lopputuloksenkin sitten oltava lähteen kanssa 1:1, ilman pienintäkään tulkinnanvaraa toteutuksessa. Huomaamatta liian usein jää, ettei Aalto – varsinkaan hyvän viinin tavoin kypsyneeseen vaiheeseen ehdittyään (1)  – edes pyrkinyt rakennusten muotojen ja motiivien toisintamiseen sellaisenaan, vaan sen sijaan keskeiseksi muodostui tunnelmien ja vaikutelmien siirtäminen kohteesta toiseen. Tällaisia siirrettyjä piirteitä ovat esimerkiksi olleet monumentaalisuus, rakennuksen funktion ja sen arvovaltaisuuden näkyminen rakennuksesta ulospäin ja eksteriöörin sulautuminen interiööriin.

Aallon arkkitehtuurin ydinajatus kirkastui itsellenikin vasta ensimmäisen Italian-matkani myötä. Vasta kun olin kokenut pienessä tihkusateessa luostarien salaperäiset puistopihat, loggioiden kautta rakennusten sisään kurottelevat kadun äänet, vuorimaisemat ja puutarhat, antiikin rakennusten taivasta hipovat, kolossaalisen pyhät seinät ja pylväät, niiden floranvaltaamat portaikot ja kaikkea tätä maisemassa rytmittävät kummut ja vuoret, saatoin oivaltaa, mitä Aallon jo interiöörin pinnanmuodoiltaan vaihtelevat rakennukset, sisäpihat ja luonnoksissa esiintyvät kummut, huiput ja laaksot sekä theatronien viuhkamaiset muodot syvimmillään kuvastavat ja toisintavat.

” Kukkulakaupunki, tuo kaareva, elävä, arvaamattomissa, matemaatikoille tuntemattomissa ulottuvuuksissa kulkeva viiva, on minulle kaiken sen inkarnatiooni mikä nykyisessä maailmassa on vastakohtana elämän puolieläimellisen koneellisuuden ja uskonnollisen kauneuden välillä.”

- Alvar Aalto, 1926

Muista antiikin peittelemättömistä hengenheimolaisista tulevat mieleen psykoanalyytikot. Vaikka ao. teoriaperheestä voi olla montaa mieltä, niin siitä sen seuraajia on kiitettävä, että kyseinen veljeskunta nosti esille kulttuurisessa perinnössämme (jota Jung kai kollektiiviseksi alitajunnaksi kutsuisi) kulkevien tarinoiden, merkkien ja symbolien olemassaolon ja vaikutuksen meihin. Moni kuuluisa psykoanalyytikko tuntuu myös tohtorinroolinsa ulkopuolella, omassa elämässään nähneen itsensä jatkumona antiikin maailman aloittamassa sivistyksen, kulttuurin ja estetiikan ketjussa. Esimerkiksi Freud – joka mm. Wienin psykoanalyyttisen seuran kokouksissa piirusteli paperin reunaan klassisia, kreikkalaisia geometrisia motiiveja – tulkitsi erään unen kertoneen hänelle etruskihaudan olevan paras mahdollinen paikka kuolemanjälkeiselle levolle.(2) Vaikka hänen oma tomumajansa ei toscanalaiseen hobitinkoloon lopulta päätynytkään, niin herran tuhkat kuitenkin saivat varsin soveltuvasti viimeiseksi leposijakseen antiikinaikaisen kreikkalaisen uurnan - Freudin omista kokoelmista.

Ihailen suunnattomasti kaikkia kekseliäitä, luomisvoimaisia ja sivistyneitä yksilöitä, jotka tiedostavat kulttuuripiirinsä ja menneisyytensä vaikutukset tekemisiinsä ja ennen kaikkea sen, että inhimillinen kokeminen ilmiönä on ollut olemassa jo vuosituhansien ajan. Tähän tiedostamiseen ja yhteyksien löytämisen haluun perustuu myös oma kiinnostukseni sekä taiteentutkimukseen että psykologiaan, kahteen alaan, joiden hedelmällisiä yhtymäkohtia ihmiselämysten tutkailun kentällä harmillisen harvat tuntuvat spontaanisti hoksaavan, ja jotka viime vuosikymmnten aikana ovat asettuneet paikoin harmillisen etäälle toisistaan (nyt aivan hiljattain lähentyäkseen jälleen neuroestetiikan tutkimuksen muodossa - mistä allekirjoittanut on sivumennen sanoen uskomattoman tohkeissaan).

Toivon, että vajaan kuukauden päästä alkava matka tuo mukanaan lukuisia harvinaisen helleenisiä päiviä.

(1) Nuoren Aallon töissä on nähtävissä suorempaa jäljentämistä ja ideoiden siirtoa kuin varttuneemman Aallon. Esim. dogen palatsista Jyväskylän työväentaloon.

(2) "The 'wooden house' was also, no doubt, a coffin, that is to say, the grave. But the dream-work achieved a masterpiece in its representation of this most unwishe-for of all thoughts by a wish-fulfilment. For I had already been in a grave once, but it was an excavated etruscan grave near Orvieto, a narrow chamber with two stone benches along its walls, on which the skeletons of two grown-up men were lying. The inside of the wooden house in the dream looked exactly like it, except that the stone was replaced by wood. The dream seems to have been saying: 'If you must rest in a grave, let it be the Etruscan one.' "

(Freud, 1900 [SE 5], pp. 454-455) http://www.haverford.edu/psych/ddavis/f_dissect/coffin.html