Grazie Roma

Lehmänhäntien lepattelua pilvienpiirtäjien korkeudella olisi miltei ollut havaittavissa, kun viime tiistaina urheilulukutaidottomuudestani ja -ignoranssistani huolimatta uskaltauduin uteliaisuuttani omaehtoisesti istahtamaan futismatsin yleisöön täällä Roomassa. AS Roma eli Sudet kohtasivat kotiareenallaan Stadio Olimpicolla Torino FC:n, ja vaikka keskellä viikkoa pelattu peli tarkoittikin varsin huomattavaa torinolaisten katoa katsomossa, oli oman kylän poikien puolella tunnelma katossa. Olen erinäisten elonkäänteiden myötä istunut Suomessa futiskenttien laidalla kerran jos toisenkin, mutta olin päätellyt, että Italian kaltaisessa umpifutishullussa maassa (välillä miltei tuntuu urheilumainoksia katsellessa, ettei täällä muita lajeja tiedetä olevan olemassakaan) matsin katsominen voisi olla aivan oman kaliiberinsa elämys. Odotukseni lunastettiin kokolailla täysin - oranssinpunaisten lippujen liehuessa, savupommien räjähdellessä, "Veni, vidi, vici" -kaulaliinojen virittyessä fanien käsivarsien väliin ja kannatuslaulujen raikuessa (yksi niistä noudatteli melodiaa, jonka Suomessa tunnemme Aikuisena Naisena - alunperin Sanremon laulukisojen helmiä tuokin veisu, orig. nimeltään Maledetta Primavera, 'Kirottu kevät') täytyisi olla täydellisen tunnekuollut ihminen, jotta tuo taistelutahto ei edes vähän tarttuisi omaan paatuneeseen sieluunkin. Rooman pojat voittivat 2-1, ja Grazie Roma -biisi kohosi ikuisen kaupungin kalmankosteaan yöhön.

Viikonloppuna oli taas aika omatoimiretken, kun suuntasimme parin toverin keralla Umbriaan päin. Pääkohteessamme Perugiassa käytimme hupaisaa sokeripalan muotoista minimetroa, joka hyysäsi matkailijoita juna-asemalta vuorenrinnettä pitkin ylös kaupunkiin minuutin välein, kuljimme ali etruskien rakentamien porttien ja vilkaisimme läpi kaksi museota - kansallisgallerian ja arkeologisen. Paikallisista kuuluisuuksista mainittakoon etruski Cai Cutu, jonka haudan jäänteitä arkeologisessa museossa oli nähtävillä. Kotimatkalla tehtiin vielä mutka Assisin kaupungin kautta, missä kapusimme pyhiinvaellusreittiä pitkin ylös Pyhän Fransiskuksen basilikalle Giotton freskoja ihmettelemään. Tällaiset surrealistiset kukkulakaupungit pienine kujineen, portaikkoineen ja linnakkeiden läpi kulkevine liukuportaineen ovat vieneet jonkin siivun syömmestäni tyystin.

Havaitsen olleeni maassa pian kuusi viikkoa, enkä ole vieläkään toteuttanut aiettani kartan hankkimisesta. Yllättävän pitkälle pelkällä kokeilevalla vaeltamisella ja sisäisellä kompassillakin pärjää.

Sateiseksi muuttuneessa Rooman keväässä on ollut ihmisen hyvä myös ihastella veistosten draperioita ja harjoitella etruskibuccheron dokumentoimista suurennuslasin ja millimetripaperin kera.

Perugiassa oli keskiaikainen akvedukti, jonka päällä sai kävellä (ja jotkut olivat sinne jopa kotinsakin pykäisseet). Ei ollut riemulla rajaa.

Fransiskus Assisilaisen kirkko.

Potkupallon ystäviä Stadio Olimpicolla.

Campania & Equinox

Retkikuntamme selvisi kunnialla kolmen päivän Campanian-valloituksestaan. Nyt olemme nähneet kaakelikaupunki Vietrin, huikaisevan sievän Amalfin, Greta Garbon lemmelomapiilopaikkana toimineen Ravellon sekä Minorin villanjäänteineen. Tie vei myös Vesuviuksen kupeeseen, ensin menestyksekkäästi Herculaneumiin jossa meidät päästettiin suurena suosionosoituksena jopa tallustelemaan niinkutsutun papyrushuvilan mosaiikeille, ja sitten vähemmän menestyksekkäästi itse tulivuorelle - emoaluksen moottoriparan hoosiannaa huutamaan saanut ylämäkiajelu sai palkinnokseen rujolta custodelta tylyn ilmoituksen, että olimme saapunet portille kymmenen minuuttia myöhässä. Tästä lannistuneena ajelimme Stabiaeen, missä sentään pääsimme näkemään vielä yhden auringonlaskun kultaaman antiikinaikaisen villan. Viimeisenä päivänä paluumatkalla näimme Sperlongassa Tiberiuksen huvilan ja siihen kuuluneen kolossaalisia veistoksia pursunneen groton, Terracinassa kaupungin yllä kohonneen upean Iuppiterin (joskin nykyteoriat kannattavat enemmän Venusta) temppelin jäänteet ja Fossanovassa luostarin, jonka kirkko edusti riisutussa sistersiläisgotiikassaan paitsi goottilaisittain harvemmin näkemääni tyyliä, myös Italian mittakaavassa pienimuotoista anomaliaa, koska goottilaista arkkitehtuuria ei täällä juuri näe. Majapaikkamme piskuisessa Raiton kylässä vuorten sylissä merkitsi kylmänkosteita öitä ja takapihalla hökeltävien muulien ja kukkojen tuottamia tervehenkisen maalaiselämän ääniä, mutta myös omituista vuoristopuron solinan siivittämää hiljaisuutta ja usvaverhon revetessä kirkkaampia tähtikuvioita kuin mitä Rooman valosaasteessa on ollut mahdollista nähdä.

Sinulle, suomalainen, joka tätä luet, voi olla vaikeaa käsittää, millaista on kierrellä maassa, jossa pikkukylissä lepäilee kotitalojen pihoilla tai kaupunkien keskustoissa entisillä rakennustyömailla valtavien antiikinaikaisten rakennuskompleksien, temppeleiden, kotitalojen, hautojen ja Rooman eliitin luksushuviloiden jäänteitä, jotkut jopa vielä valtaisan hyvinsäilyneinä, kuin niiden maalattujen kattojen alla olisi kävelty toganliepeet liehuen viimeksi eilen tai korkeintaan vasta muutama vuosi sitten. Sen kokeminen elävässä elämässä on vielä ihmeellisempää kuin kirjansivuilta luettuna ja omalla aivokuorella kuviteltuna.

Eilinen kevätpäiväntasaus merkitsi paitsi sitä, että ilmeisen orjallisesti kalenterin eivätkä säätilojen mukaan elävät natiivitkin luopuivat viimein untuvatakeistaan, myös sitä, että Panthenonilla todistettiin kuuluisaa valospektaakkelia. Pantheonin kupolin oculuksesta sisäänosuvien valonsäteiden saloista liikkuu maailmalla useita teorioita; tiedetään, että mm. kevätpäiväntasauksena auringonvalo osuu sisääntuloaukon yläpuolelle, ja Rooman syntymäpäivänä 21.4. se osuu itse ko. aukkoon. Teorioista kenties tunnetuimman mukaan valo olisi muinoin jompanakumpana näistä tärkeistä päivistä osunut Augustusta esittävään veistokseen, kenties siten että sisääntulon yllä oli peili, josta valo heijastui sisätiloissa oikeaan kohteeseen. On myös ehdotettu ajatuksena olleen, että valtakunnan syntymäpäivänä valo osuisi keskipäivän hetkellä temppeliin sisälleastuvaan keisariin, näin korostaen hänen jumalallista statustaan.

No, tältä se joka tapauksessa eilen näytti:

Internetpoloiselle kuvien lataaminen tuottaa jälleen sensorttista kamppailua, että ehkä reissukuvien tiimoilta on palattava asiaan jahka olen uhrannut pari sikaa Merkuriuksen alttarilla. Tässä nyt kuitenkin yksi, toivon mukaan edes hiukan Campanian rannikon kauneuden luonnetta avaava utuinen otos Ravellon Villa Rufololta napattuna.

Scipioitten kypärät

Neljäs viikko on ollut jälleen tapahtumarikas ja sisältänyt ehkä koko tähänastisen seikkailun upeimmat maisemat. Maanantaina astuimme pyhiivaeltajain saappaisiin ja vietimme päivän Seitsemän Suuren Pyhiinvaelluskirkon merkeissä. No, puijasimme vähän ja kävimme vain viidessä seitsemästä, koska Pietarinkirkko on liian naapurissa ja S. Maria Maggioressa kävimme jo kurssin alussa. Olo oli hikisen kierroksen päälle (lämpötilat ovat tällä viikolla taas lähteneet nousuun) kiistatta autuas, vaikka tokko kaikki synnit vieläkään karisivat.

Tiistaina emoalus vei meidät päiväretkelle vuorten syliin Palestrinaan (Italian Keravalle), Olevano Romanoon ja Subiacoon. Palestrina (ent. Praeneste), seitsemälle tasolle vuorenrinteeseen rakennettu kaupunki ja Fortunan palvontapaikka, hurmasi kirjoittajan täysin viheliäisillä pikkukujillaan, jotka mutkittelivat rinnettä ylös ja alas talojen labyrintissä. Olevano Romano oli pysäkkinä lähinnä erinomaisen ravintolansa ja paikallisen "viinihuoltsikkansa" vuoksi - hylätyn näköinen betonihirvitys, jonka ikkunassa virnuili äärimmäisen kitsch joulupukkitarra, todella kätki sisälleen paikallisten viinitilojen yhteismyymälän, josta mukaan lähti maistiaisten jälkeen muutama laatikko paikallisesta cesanese-rypäleestä valmistettua punaviiniä. Kyseisestä rypäleestä tislattu grappa muuten on myös parasta koskaan maistamaani. Matkan viimeinen etappi, Subiaco, oli ilmat keuhkoista ryöstävä elämys: mutkittelimme vuorten halki erään nyppylän huipulle benediktiiniläisluostariin ja sen Sacro Speco -pyhäkköön, joka legendan mukaan sijaitsee paikalla, jonne pyhä Benedictus oli erakoitunut luolaan mietiskelemään. Pyhäkkö pursusi freskoja väripaletin joka sävyssä ja maisemat olivat käsittämättömät. Makaabereihin kuvauksiin pyhimysten kärsimyksestä ja viimeisestä tuomiosta ei koskaan kyllästy - kuten ei myöskään bongaamaan todella kummallisesti piirrettyjä leijonia, jotka näyttävät lähinnä apinahominideilta.

Keskiviikkona näin Trasteveren S. Caecilia -kirkossa veistoksen, jota kelpo Markiisi de Sade on kuvannut vaikuttavimmaksi Roomassa näkemäkseen taideteokseksi. Kieltämättä kolme kirveeniskua niskassaan makaavassa naishahmossa oli sitä jotakin. Eilen ja tänään olemme möyrineet haudoissa ja lähinnä columbarioissa, eli siis tuhkauurnakomplekseissa. Eilinen Pomponius Hylaan columbarium ja tämänpäiväinen Scipioitten hauta olivat molemmat vaikuttavia elämyksiä, ensinmainittu ehkä vielä enemmän säilyneiden maalaustensa vuoksi. Valloittajina ja valtiomiehinä Rooman tasavallan aikana kunnostautuneiden Scipio-suvun vesojen suuruuden fiilistely piirtokirjoituksissa oli toki myös innoittavaa.

Ensi viikolla on luvassa useamman päivän retki Campaniaan. Näillä tunnelmilla hiipii kohti loppuaan ensimmäinen kolmannes tästä kurssista.

Pyhiinvaelluksemme ensimmäinen kohde, San Paolo fuori le mura.

Subiaco, Sacro Speco ja Maisema.

Palestrinan katujen pittoreskiutta on liki mahdotonta vangita kameraan.

Tivoli ja horologioita

Kuluneen viikon aikana olen istunut pitkiä päiviä insituuttimme miltei-naapurustossa sijaitsevan Amerikan Akatemian kirjastossa. Loputtomat hyllymetrit toinen toistaan kiehtovampia, vanhan paperin katkuisia teoksia ja raskaasta puusta veistetyt lukupöydät vihreäkupolisine lamppuineen muodostavat kertakaikkisen inspiroivan opiskeluympäristön. (Sivumennen sanoen, en ehkä tule koskaan ymmärtämään kaikkea tätä postmodernia oppimisympäristö -hapatusta. Mitä ovat akvaariomaiset brainstorm-tilat verrattuna tyylikkäästi sisustettuun tutkijanrauhaa kuhisevaan kirjastoon?) Tutkimukseni tarkka aihe ja muoto alkavat hahmottua, ja hyvä niin, sillä keskiviikkona olisi jo aika esitellä nuo hahmotelmat muille kurssilaisille. Alkavan viikon jälkeen jo kolmasosa kurssista on ohi, joten pienet harmaat aivosolut, kuten Hercule Poirot niitä kutsuisi, täytyy parhaansa mukaan pitää pyörimässä.

Kirjaston ulkopuolella olen viettänyt kauniita polttavansinisiä kevätpäiväin vapaahetkiä tovereideni keralla mm. Espanjalaisilla portailla ja Fontana di Trevillä istuen. Eilen teimme myös omatoimiretken Tivoliin, missä näin kauniin myöhäisrenessanssihuvilan Villa d'Esten huikeine suihkulähdepuutarhoineen (vesiurkuja soittava massiivinen suihkulähdekompleksi oli varsin häkellyttävä kokemus) ja Hadrianuksen huvilan ensi kertaa koskaan. Molemmat olivat nautinnollisia elämyksiä, mutta keskipäivän hyinen tihkusade varjosti Villa d'Este -kokemusta sen verran, että iltapäiväauringon kultaama Villa Adriana ehkä piirtyi mielenpintaan  huikaisevampana. Rauniohyppelyä, marmorinpalojen metsästystä ja lepohetkiä taivaaseen kurottavien holvinjäänteiden juurella voisi tässä maailmassa mielellään harrastaa joka päivä.

Kurssin puitteissa olemme tällä viikolla ihmetelleet aurinkokelloja: keisari Augustuksen yhä debatinalainen horologium on tullut tutuksi, ja sen jäänteitä on ruotsalaisen professorisherran opastuksella käyty arvuuttelemassa San Lorenzo in Lucina -kirkon allakin (eivät olleet löytäneet kaivauksissa kellonosia, mutta messeviä insulan jäänteitä kylläkin). S. Maria degli Angeli -kirkon lattiaan piirretty aurinkokello tuotti pettymyksen, kun säde, jonka olisi pitänyt osua kirkon seinästä puolenpäivän aikoihin oikean päivän kohdalle lattiassa, ei koskaan ilmestynytkään. Kaikki nämä rakennuksiin integroidut aurinkokellot tai valonsäteet, jotka osuvat tiettyinä päivinä hyvin spesifeihin kohtiin, puskevat tällä retkellä tietoisuuteeni nyt hyvin eri tavalla kuin aiemmin. Kevätpäivänseisauksen aikoihin ihmeteltävää riittäisi vielä enemmän. Tarinan mukaan Rooman syntymäpäivänä 21.4. Pantheonin oculuksesta osuvalla auringonvalollakin olisi oma spektaakkelinsa.

Muita itselleni uusia, joskin tunnettuja kohteita olivat tällä viikolla Ara pacis ja epigrafinen museo. Jälkimmäisen yhteydessä tuli löydettyä Terminin läheltä myös eräs universumin hurmaavimmista lounaspaikoista, 1800-luvulla perustettu Er Buchetto, jonka konsepti perustuu noin kymmenen neliön liiketilalle ja yhdelle hepulle, joka silpoo ovenpielessä vartaassa pyörivästä kinkusta  paloja sämpylän väliin. Ruokajuomaksi sai viiniä hanasta. Halpaa, simppeliä, ja vieläpä turkasen maittavaa. Vaikka paikka jonkinsortin kulttimainetta ymmärrettävästi nauttiikin myös kansainvälisesti, niin ainakin meidän sisäänastuessamme paikalla oli vain ovensuussa heraldisesti istuva vanhempi, paikallinen herrasmies.

Augustuksen aurinkokello.

Näkymää Villa d'Esteltä.

En osannut päättää millä ihanaisen Villa Adrianan teille kuvittaisin, joten päädyin patsaan posteriooriin.

Etruria

Olosuhteiden pakosta (avaimia ei vain saatu kiikutettua paikalle ynnä muita koottuja selityksiä) viimeperjantainen retki etruskien maille typistyi vain Vulciin, mutta siellä käytimmekin iloisesti sitten koko päivän. Aamuvarhaisella aloitimme matkamme instituutin omalla valkoisella emoaluksella kohti pohjoista ja pari tuntia myöhemmin pelmahdimme sateentuoksuiseen Toscanaan. Ennusteista huolimatta pahimmat sateet jäivät automatkan varrelle, ja päivä itsessään kului leppeän kevätauringon alla vehreitä, kumpuilevia niittyjä mittaillen ja raunioissa hypellen.  Lounaaksi saatiin nauttia villisikapastaa pienessä ravintolassa, jonka nurkassa telkkarissa pyörivät dubatut Kauniit ja Rohkeat. Missään ei näkynyt ryhmämme lisäksi ristin sielua, ellei tuijottelevia härkiä lasketa. Maaseudun hiljaisuus Rooman hälyn jälkeen tuntui autuaalta, vaikka toisaalta oli hyvin outoa ajatella vaeltavansa kaduilla muinoin tärkeässä ja vilkkaassa kaupungissa, joka ensin oli etruskikeskus ja sitten roomalainen municipium, ja joka sittemmin sammui ja unohtui niin tyystin, ettei vielä tänä päivänäkään alueella ole asutusta.

Ensitöiksemme vilkaisimme kaksi alueen kuuluisinta yleisölle aukisaatavaa hautaa. Ensimmäistä, nk. François Tombia, olivat koristaneet löytöhetkellä mahtavat maalaukset - nykyään esillä ko. haudassa vain jokseenkin kansakoulumaisina pahviversioina - jotka kuvasivat Troijan sotaan liittyviä myyttisiä tapahtumia. Koska roomalaiset mielsivät olevansa Troijan perillisiä ja etruskit taas kreikkalaisten, oli Troijan sota varsin sopiva vertaus kuvaamaan noiden kahden kansan keskinäisiä yhteydenottoja, eikä ihmekään, että tavalla tai toisella noissa kahinoissa meritoituneiden tai kaatuneiden heppujen hautoihin kuva-aihe koettiin osuvaksi. Mielenkiintoisena sivupohdintana, etruskihaudoissa usein esiintyvä kuva-aihe Akilleesta surmaamassa sotavankeja ystävänsä hautajaisissa on herättänyt joskus myös spekulaatioita siitä, oliko ihmisuhraus tuolle mainiolle kansalle kovinkin yleinen hautajaisrituaali. Oli asia miten hyvänsä, joka tapauksessa etruskihautajaisten yhteydessä mitä ilmeisimmin järjestettiin aina suuria kisailuja ja pitoja, ja esimerkiksi gladiaattoritaisteluiden perinteen oletetaan kulkeutuneen Roomaan nimenomaan etruskeilta. Tuolla Vulcin kaivausalueen keskellä pötkötteli (yhä avaamaton!) halkaisijaltaan 75-metrinen tumulushauta, jonka edessä ilmeisesti ainakin on ollut pieni areena moisille peleille.

Toinen tsekkaamamme hauta, Tomba delle Iscrizioni, saa varmasti sukat pyörimään jokaisen naisten historiallista asemaa koskaan pohtineiden jaloissa. Kyseinen hauta on saanut nimensä lukuisista piirtokirjoituksistaan, jotka ovat paljastaneet haudassa maanneen lähinnä naisia. Naisten nimien perässä kirjoituksissa seuraa usein myös mystinen hatrencu-epiteetti, mistä on päätelty, että jotakin sosiaalisesti spesiaalia näissä naisissa on ollut - kenties he ovat olleet saman kultin papittaria, ja haudassa makaavat miehet ovat olleet heidän puolisoitaan. Bongailimme haudasta myös uudempia piirtsareita (huomatkaa tämä äärimmäisen akateeminen ja paljonkäytetty termi keskuudessamme), jotka ovat jäänteitä siitä, kun roomalaiset alkoivat uusiokäyttää hautoja etruskiyhdyskunnan sammuttua Rooman vallan alle. Vulcin etruskikerrokset yleensäkin ovat vuosien saatossa hautautuneet roomalaisten uudisrakennusten alle, joskin kiintoisasti myöhempi rakennuskanta vaikuttaa noudatelleen olemassaolleita etruskirakenteita.

Vulcin arkeologiselta alueelta noin yleensä löytyi jo mainittuja mulkoilevia härkiä, temppelin- ja kylpylänraunioita ja yksi mithraeumkin. Pikkuinen arkeologinen museo, joka toimi keskiajalla alueelle rakennetussa linnassa, sisälsi hauskoja, alueen etruskikulttuurille omaleimaisia eläinfiguureja, votiivilahjoja lisääntymiselinten ja lasten muodossa sekä tietoiskun haudanryöstelybisneksestä.

Eilen kävimme parin toverin kera kiduttamassa itseämme katsomalla uuden Pompeii-leffan. Harvoin tulee vastaan kulttuurituotetta, jolle ei aseta minkäänlaisia odotuksia, mutta joka silti onnistuu limboamaan niidenkin ali. Parhaan roolisuorituksen hoiti tulivuori, joka sekin sortui ylinäyttelyyn. No, ehkä jollain kieroutuneella tavalla elokuva sopi silti esitunnelmoinniksi parin viikon päästä tehtävälle matkalle, joka vie kurssimme seikkailemaan Vesuviuksen kupeeseen.

Viehättävä silta Vulcin linnakkeen vieressä. Valitettavasti jalat jo niin ajansyömät, ettei sen päälle päässyt.

Ajan kerroksia ja keväistä maisemaa.

Yksityishuvilakylpyläkompleksin helteellä kovimmassa käytössä ollut alakerta.