Grazie Roma

Lehmänhäntien lepattelua pilvienpiirtäjien korkeudella olisi miltei ollut havaittavissa, kun viime tiistaina urheilulukutaidottomuudestani ja -ignoranssistani huolimatta uskaltauduin uteliaisuuttani omaehtoisesti istahtamaan futismatsin yleisöön täällä Roomassa. AS Roma eli Sudet kohtasivat kotiareenallaan Stadio Olimpicolla Torino FC:n, ja vaikka keskellä viikkoa pelattu peli tarkoittikin varsin huomattavaa torinolaisten katoa katsomossa, oli oman kylän poikien puolella tunnelma katossa. Olen erinäisten elonkäänteiden myötä istunut Suomessa futiskenttien laidalla kerran jos toisenkin, mutta olin päätellyt, että Italian kaltaisessa umpifutishullussa maassa (välillä miltei tuntuu urheilumainoksia katsellessa, ettei täällä muita lajeja tiedetä olevan olemassakaan) matsin katsominen voisi olla aivan oman kaliiberinsa elämys. Odotukseni lunastettiin kokolailla täysin - oranssinpunaisten lippujen liehuessa, savupommien räjähdellessä, "Veni, vidi, vici" -kaulaliinojen virittyessä fanien käsivarsien väliin ja kannatuslaulujen raikuessa (yksi niistä noudatteli melodiaa, jonka Suomessa tunnemme Aikuisena Naisena - alunperin Sanremon laulukisojen helmiä tuokin veisu, orig. nimeltään Maledetta Primavera, 'Kirottu kevät') täytyisi olla täydellisen tunnekuollut ihminen, jotta tuo taistelutahto ei edes vähän tarttuisi omaan paatuneeseen sieluunkin. Rooman pojat voittivat 2-1, ja Grazie Roma -biisi kohosi ikuisen kaupungin kalmankosteaan yöhön.

Viikonloppuna oli taas aika omatoimiretken, kun suuntasimme parin toverin keralla Umbriaan päin. Pääkohteessamme Perugiassa käytimme hupaisaa sokeripalan muotoista minimetroa, joka hyysäsi matkailijoita juna-asemalta vuorenrinnettä pitkin ylös kaupunkiin minuutin välein, kuljimme ali etruskien rakentamien porttien ja vilkaisimme läpi kaksi museota - kansallisgallerian ja arkeologisen. Paikallisista kuuluisuuksista mainittakoon etruski Cai Cutu, jonka haudan jäänteitä arkeologisessa museossa oli nähtävillä. Kotimatkalla tehtiin vielä mutka Assisin kaupungin kautta, missä kapusimme pyhiinvaellusreittiä pitkin ylös Pyhän Fransiskuksen basilikalle Giotton freskoja ihmettelemään. Tällaiset surrealistiset kukkulakaupungit pienine kujineen, portaikkoineen ja linnakkeiden läpi kulkevine liukuportaineen ovat vieneet jonkin siivun syömmestäni tyystin.

Havaitsen olleeni maassa pian kuusi viikkoa, enkä ole vieläkään toteuttanut aiettani kartan hankkimisesta. Yllättävän pitkälle pelkällä kokeilevalla vaeltamisella ja sisäisellä kompassillakin pärjää.

Sateiseksi muuttuneessa Rooman keväässä on ollut ihmisen hyvä myös ihastella veistosten draperioita ja harjoitella etruskibuccheron dokumentoimista suurennuslasin ja millimetripaperin kera.

Perugiassa oli keskiaikainen akvedukti, jonka päällä sai kävellä (ja jotkut olivat sinne jopa kotinsakin pykäisseet). Ei ollut riemulla rajaa.

Fransiskus Assisilaisen kirkko.

Potkupallon ystäviä Stadio Olimpicolla.