Tivoli ja horologioita

Kuluneen viikon aikana olen istunut pitkiä päiviä insituuttimme miltei-naapurustossa sijaitsevan Amerikan Akatemian kirjastossa. Loputtomat hyllymetrit toinen toistaan kiehtovampia, vanhan paperin katkuisia teoksia ja raskaasta puusta veistetyt lukupöydät vihreäkupolisine lamppuineen muodostavat kertakaikkisen inspiroivan opiskeluympäristön. (Sivumennen sanoen, en ehkä tule koskaan ymmärtämään kaikkea tätä postmodernia oppimisympäristö -hapatusta. Mitä ovat akvaariomaiset brainstorm-tilat verrattuna tyylikkäästi sisustettuun tutkijanrauhaa kuhisevaan kirjastoon?) Tutkimukseni tarkka aihe ja muoto alkavat hahmottua, ja hyvä niin, sillä keskiviikkona olisi jo aika esitellä nuo hahmotelmat muille kurssilaisille. Alkavan viikon jälkeen jo kolmasosa kurssista on ohi, joten pienet harmaat aivosolut, kuten Hercule Poirot niitä kutsuisi, täytyy parhaansa mukaan pitää pyörimässä.

Kirjaston ulkopuolella olen viettänyt kauniita polttavansinisiä kevätpäiväin vapaahetkiä tovereideni keralla mm. Espanjalaisilla portailla ja Fontana di Trevillä istuen. Eilen teimme myös omatoimiretken Tivoliin, missä näin kauniin myöhäisrenessanssihuvilan Villa d'Esten huikeine suihkulähdepuutarhoineen (vesiurkuja soittava massiivinen suihkulähdekompleksi oli varsin häkellyttävä kokemus) ja Hadrianuksen huvilan ensi kertaa koskaan. Molemmat olivat nautinnollisia elämyksiä, mutta keskipäivän hyinen tihkusade varjosti Villa d'Este -kokemusta sen verran, että iltapäiväauringon kultaama Villa Adriana ehkä piirtyi mielenpintaan  huikaisevampana. Rauniohyppelyä, marmorinpalojen metsästystä ja lepohetkiä taivaaseen kurottavien holvinjäänteiden juurella voisi tässä maailmassa mielellään harrastaa joka päivä.

Kurssin puitteissa olemme tällä viikolla ihmetelleet aurinkokelloja: keisari Augustuksen yhä debatinalainen horologium on tullut tutuksi, ja sen jäänteitä on ruotsalaisen professorisherran opastuksella käyty arvuuttelemassa San Lorenzo in Lucina -kirkon allakin (eivät olleet löytäneet kaivauksissa kellonosia, mutta messeviä insulan jäänteitä kylläkin). S. Maria degli Angeli -kirkon lattiaan piirretty aurinkokello tuotti pettymyksen, kun säde, jonka olisi pitänyt osua kirkon seinästä puolenpäivän aikoihin oikean päivän kohdalle lattiassa, ei koskaan ilmestynytkään. Kaikki nämä rakennuksiin integroidut aurinkokellot tai valonsäteet, jotka osuvat tiettyinä päivinä hyvin spesifeihin kohtiin, puskevat tällä retkellä tietoisuuteeni nyt hyvin eri tavalla kuin aiemmin. Kevätpäivänseisauksen aikoihin ihmeteltävää riittäisi vielä enemmän. Tarinan mukaan Rooman syntymäpäivänä 21.4. Pantheonin oculuksesta osuvalla auringonvalollakin olisi oma spektaakkelinsa.

Muita itselleni uusia, joskin tunnettuja kohteita olivat tällä viikolla Ara pacis ja epigrafinen museo. Jälkimmäisen yhteydessä tuli löydettyä Terminin läheltä myös eräs universumin hurmaavimmista lounaspaikoista, 1800-luvulla perustettu Er Buchetto, jonka konsepti perustuu noin kymmenen neliön liiketilalle ja yhdelle hepulle, joka silpoo ovenpielessä vartaassa pyörivästä kinkusta  paloja sämpylän väliin. Ruokajuomaksi sai viiniä hanasta. Halpaa, simppeliä, ja vieläpä turkasen maittavaa. Vaikka paikka jonkinsortin kulttimainetta ymmärrettävästi nauttiikin myös kansainvälisesti, niin ainakin meidän sisäänastuessamme paikalla oli vain ovensuussa heraldisesti istuva vanhempi, paikallinen herrasmies.

Augustuksen aurinkokello.

Näkymää Villa d'Esteltä.

En osannut päättää millä ihanaisen Villa Adrianan teille kuvittaisin, joten päädyin patsaan posteriooriin.