Kanonisaatio

Alamäessä Rooman yllä roikkuu sadeharso, minä maalaan kynsiäni burgundinpunaisiksi ja ihmettelen vanhan ystäväni Panofskyn kanssa leijonanpäitä.

Tänään myös kaksi uutta paavia liitettiin pyhimysperheeseen. Uskaltauduin äsken iltakävelylle Vatikaanin lakeuksille tämän suuren, kuulemma absurdit 800 000 ihmistä kirkkovaltioon koonneen tapahtuman jälkilämpöjä haistelemaan. Näky oli mitä kummallisin: sateen mustaamilla kaduilla makasi pyhiinvaeltajia retkipatjoilla, vanhat naiset pyyhkivät silmäkulmiaan ja tuijottelivat haltioituneina Pietarinkirkon fasadiin nostettujen paavien muotokuvia, puolaa ja retoromaania pulputtavat ryhmät puhkeilivat yhteislauluun. Kaikkialle oli noussut bajamajoja, järkkärit purkivat tiesulkujen ja turva-aitojen jämiä, joka kulmassa parveili poliiseja. Tunnelma oli kuin jättimäisten festareiden viime henkosilla, hetkeä ennen kuin viimeiset kolossaalisen krapulan runtelemat rokkariparat ovat saaneet kammettua omaisuutensa autoon ja jättäneet taakseen tuon unenomaisen pakopaikkansa kaukana arjen ulottumattomissa.

Intendenttimme sanoi taannoin, että jos tahtoo ymmärtää antiikin uskontoja, tarvitsee vain perehtyä katolisuuteen. Ajatuksessa on eittämättä perää. Tunnevyöryjä herättävät kuvat ja veistokset, valtava jumaluuskavalkaadi, mahtipontiset julkiset rituaalit ja laulavat, vaeltavat ihmisryhmät on helppo kuvitella Rooman kaduille myös parituhatta vuotta aiempaankin aikaan.

Antiikin uskontoja tunnelmoitiin kuluneella viikolla myös S. Priscan kirkon alapuolisessa mithraeumissa. Rakastin paikan mystistä atmosfääriä välittömästi. Itsensä saattoi siellä helposti asettaa mysteereihin initioitavaksi tulleen korppikokelaan sandaaleihin.

Instituutti juhlii alkavalla viikolla näyttävästi pyöreitä vuosiaan, kuten jo kaiketi tuskastuttavan monta kertaa olen maininnut. Hesarikin on uutisoinut tämän merkkitapahtuman: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1398480544134?jako=e988dc2ff4d922377bb5e898f837e469&ref=fb-share

Ab urbe condita

21.4.753 ennen ajanlaskun alkua legendan mukaan perustettiin Rooman kaupunki. Tällä päivämäärällä Pantheonin oculuksesta lankeavan valokeilan pitäisi osua rakennuksen sisäänkäyntiin. Tänään piti tietenkin - muutaman pääsiäisturistin kera - käydä tarkistamassa, oliko asia näin.

Olihan se. Samoin kuin kevätpäiväntasauksen, myös tämän päivän valospektaakkelin taustalle Pantheonissa on esitetty tarkkaan harkittua selitystä; kun keisari antiikin Roomassa kaupungin syntyjuhlana puolenpäivän hetkellä astui sisään tuohon kaikkien jumalten palvontapaikkaan, oli mitä tarkoituksenmukaisinta että jumalainen valonsäde lankesi oculuksesta hallitsijan ylle myös tämän omaa jumalten suosiossa kylpevää statusta ilmaisten.

Näillä puheilla toivotan paljon onnea ja armorikkaita vuosia, ikuinen kaupunki!

(Toim. huom. asiaa pohtiville: solaarinen keskipäivä esimerkiksi tänään Roomassa oli klo 13:09, eikä siis kello kahdeltatoista.)

Ristin tiellä sokerihumalassa

Pääsiäisenä Roomassa. Oletan kaupungin kujien olevan täynnä vellovaa ihmismassaa tuolla jossakin, mutta itse tyydyn akateemiseen lepoon Gianicolo-kukkulan laella. Sää on viileä ja sateinen, tuo hieman mieleeni Suomen vapun. Jääkaapissa makaa huomiselle juhla-aterialle ostettu kokonainen karitsa, ja olemme jo oppineet että italialaisille pääsiäinen merkitsee mässäilyä kyyhkysenmuotoisilla panettone-kakuilla, valtavilla suklaamunilla jotka ovat kuin suoraan lapsuuden fantasioista, sekä mansikoilla punaviinissä. 700 metriä alamäkeen naapurin Frans-setä pitää omia menojaan huomenna, ja eilen hänet olisi ilmeisesti voinut tavata Via Crucis -spektaakkelissa Colosseumilla päin.

Viimeviikkoinen Viterbo-päivä kului viihtyisästi ruotsalaisten professorien seurassa Acquarossan arkeologisella alueella ja rikkikylvyssä pulikoiden.

Sisilian-ekskursio taasen oli erinomainen - tuo saari alkaa kovaa kyytiä nousta erääksi suosikkipaikakseni Euroopassa. Siellä voi suorastaan hengittää ilmassa alueen historiaa pohjoisen Afrikan, Italian ja Kreikan kulttuurien sulatusuunina, puhumattakaan siitä että myös pohjoiset veljemme normannit ehtivät taannoin aikojen pyörteissä piipahtaa siellä. Tarkkaa selontekoa retkestämme lienee turhaa edes yrittää tehdä, mutta lyhykäisesti päällimmäisenä: jos Välimeren ruokakulttuuri noin yleensä on aamucroissanteineen jo suomalaiseen makuun ällöhkö, niin voi pojat, sisilialaiset ovat vetäneet homman satakertaisesti överisti ja heittäneet päälle vielä yhden cannolon kiellon päälle. Teoriamme mukaan paikallisten vähäinen viininjuonti ravintoloissa johtuu siitä, että he ovat tömäkässä sugar rushissa kaiken aikaa. Kaikki pullat ja cornetot olivat pienen kissan kokoisia ja pursuivat suklaatöhnää kuin Etna laavaa, ja kyllä katsottin kuin vierasta sikaa mikäli "vielä yhdestä" tai jälkiruoasta ylipäänsä kieltäytyi. Hotellien aamupalapöydissä oli tasan yhtä sämpylää mutta viittä erilaista kakkua. Näin ruoasta muuten voisin todeta, että pistaasitahnat ja -jätskit olivat aivan omaa tasoaan, ja lisäksi rakastuin friteerattuihin minimustekaloihin ja turskaan suklaakastikkeessa (kuulostaa perverssiltä, mutta mokoma makuyhdistelmä oikeasti toimii) ruokapöydän antimina.

Viidessä päivässä kiersimme Emoalus II:lla koko saaren sen koilliskärkeä lukuunottamatta. Reittimme oli Catania-Siracusa-Gela-Agrigento-Porto Empedocle-Marinella-Selinunte-Monreale-Cefalú-Piazza Armerina-Aidone-Misterbianco-Catania. Näistä vain Piazza Armerinassa olin viimevuotisella seikkailullani ehtinyt jo käydä. Huikeimman vaikutuksen tekivät tällä kertaa Agrigenton ja Selinunten valtaisat arkeologiset alueet uhkeine temppeleineen, makaavien ihmiskasvojen koristaman kallion kyljessä uinuva Cefalú merenrantoineen (vaikka miksi, oi miksi, on täytynyt Aurinkomatkojen löytää tiensä sinnekin), ja Monrealen kirkko mosaiikkeineen, joihin arvellaan kuluneen 2 200 kiloa kultaa. Näimme myös aurinkokuivattuja tom- eikun muurinpätkiä Gelassa, iltaisin keskustelimme dromedaareista, poimimme unikonkukkia hiuksiimme Siracusan Castello Eurialossa, koimme elämämme pelottavimman museoelämyksen Madonna delle Lacrimen kirkon votiivigalleriassa joka koostui vain 80-luvun hääpuvuista ja erilaisista menneiden vuosikymmenten medikaalisista skolioosikorseteista ja proteeseista, ja Piazza Armerinassa yövyimme viehättävässä Agatha Christien romaanien henkeä huokuvassa ruraalisessa huvilassa, jossa saimme huonetoverini kera käyttöömme peräti sviitin omine biljardisalonkeineen.

Summa summarum, kaipaan jo nyt takaisin tuonne koboltinsinisen taivaan alle helleenitemppeleitä ihailemaan ja lukuisten valloittajien laivoja vastaanottaneiden rantojen äärelle istuskelemaan. 

Tämän viikon päättyminen antaa lähtölaukauksen kolmelle viimeiselle viikolle Roomassa ja Lantessa, tässä akateemisen sielun rauhanlehdossa. Vielä on aikaa kuitenkin vilkaista Roomassa läpi muutama näyttely ja valmistautua instituutin suureen pyöreiden kymmenten vuosijuhlaan.

Agrigento

Selinunten kukkaisloistoa

Lisää armaiden temppelieni hekumointia, Selinunte

Monrealen katedraalissa oli kultainen mosaiikinpala jos toinenkin

Tourist go home

Firenze on nyt hyvin pikaisesti nähty ja koettu. Tiedostimme matkaseuralaisteni kera retken lyhyyden ajoissa ja otimmekin päätavoitteeksemme imeä itseemme tuon humanismin alkukodin atmosfääriä sen sijaan, että edes yrittäisimme nähdä konkreetisti kaikki olennaiset nähtävyydet. Sanoisin kaavamme toimineen - sunnuntai-iltana palasi Roomaan ainakin hyvin väsynyt ja tyytyväinen Strix, joka myös tietää palaavansa Firenzeen joskus toistekin.

Firenzessä on jotakin fundamentaalilla tavalla erilaista kuin Roomassa. Jollain tapaa suurkaupungin katku ja turistimerten vellovuus ovat Roomassa paljon läpitunkevampia, vaikka eihän Firenzekään mikään pikkukylä ole. Hälytysajoneuvojen ulvonnan sijaan Firenzen äänimaailma kulminoitui lasten hälinään (mikä saattoi etäisesti liittyä viikonlopun suureen lastentapahtumaan, joka kaupungissa järjestettiin) ja opiskelijaporukoiden naurunremakoihin. Firenze toi myös mieleeni kovasti muinaisen kotini Prahan - molempia yhdistää kukkulan laelta katsojan silmille avautuva siltojen kavalkadi ja korttelitolkut rakennuksia, joita katsellessa voi tuntea vajoavansa aikojen harson läpi satoja vuosia taaksepäin. Kaikkinensa sielussani lepäsi hilpeä ja kotoisa tunnelma sen katuja tovereideni kera mittaillessani (vaikka kaiken tämän retkeilyn runtelemat jalat alkavatkin tässä vaiheessa jo kaivata huomattavasti useammin troppia, huomaan). Tunnelmaa ei onnistunut tärvelemään edes se ryökäle, joka oli kirjoittanut tämän päivityksen otsikkoonkin päätyneen tervehdyksen hotellimme seinään, samalle paikalle jossa Dante Alighierin synnyinkotikin on sijainnut.

Oikeastaan reissun ainoat varsinaiset kohteet satunnaisen löytöretkeilyn lisäksi olivat Uffizin galleria, Fiesole ja Duomo. Uffizin tsekkasimme heti ensi töiksemme kaupungissa ja onnistuimme kiertämään sen läpi kokonaan, vaikka minua oltiin kovasti koetettua neuvoa pitämään tournee lyhyenä, mikäli mielisimme sinä päivänä enää mitään muuta Firenzessä tehdä. Esteetikon sydäntä on nyt hellitty Botticellilla, Caravaggiolla, Da Vincillä, Cimabuella, Giottolla, Tizianilla, ah, kaikella. Gallerianvalloituksen jälkeen pikaisen lounaan, kirkko-/piazzakierroksen ja kauppavisiitin kautta kapusimme Piazzale Michelangelon näköalapaikalle ihailemaan auringonlaskua, mistä taas alkoi öinen odysseiamme halki Firenzen katujen.

Toisen retkipäivämme päätimme käyttää Fiesoleen. Taiteentutkijana en tietenkään voinut olla käymättä tuossa niin monia taiteilijoita innoittaneessa huikeiden maisemien ympäröimässä kylässä, joka muinoin on ollut tärkeä etruskikaupunki sekin. Fiesolessa vietettyjen parin unenomaisen tunnin jälkeen palasimme Firenzeen käydäksemme Duomossa, minkä jälkeen pienen kävelyretken päätteeksi olikin jo aika hakea kimpsut ja hankkiutua taas juna-asemalle. Himputin nopeita muuten nämä oikeat luotijunat - Rooma-Firenze -väli taittui ajassa 1 h 20 min.

Huomenna kutsuu kurssiekskursion merkeissä Viterbo ja ylihuomenna Sisilia.

Firenzen Duomo.

Öinen Arno-joki Ponte Vecchiolta nähtynä.

Fiesole.

Eetterin pyörteissä

Huhtikuu on alkanut. Villa Lanten pihan lehvämaja puskee viimein vihreää, unikot kukkivat Ostia Antican raunioilla ja säätila roikkuu yhä vakaammin - ja paikoin jopa tunkkaisena - parinkymmenen celsiuksen tuollapuolen.

Kirjoittaja on käyttänyt viime päiviään perusturisteiluun sukulaistensa kanssa, pieneen allergeeniseen sairasteluun ja tutkimustyöhön käärmekehoisia ajan personifikaatioita tomuisilta kirjansivuilta tuijotellen, joten kovin huimia uusia tarinoita ei viikossa ole ehtinyt kertyä. Viikon päässä siintelee lähtö pitemmälle reissulle Sisiliaan - sielläkin olen ehtinyt käydä kerran aiemmin, mutta tiedossa on liuta kohteita, joihin en ole vielä nokkaani pistänyt. Siltä matkalta kertynee siis tarina jos toinenkin.

No, viimeisten seitsemän päivän aikana on käyty löytämässä Roomasta Via dei Coronarilta sisilialainen gelaterio, jonka valikoimiin kuuluu makuina mm. suklaa-Nero d'Avola (ehdotan hip hip huraa -huutoa sille loistavalle sielulle, joka on keksinyt yhdistää nämä kaksi mainiota substanssia yhdeksi!), valkosuklaa-basilika (raatimme ei suosittele) ja zibibbo (sisilialainen jälkiruokaviini oli myös jäätelömuodossa erinomaista). Lisäksi kurssin tiimoilta olemme käyneet ihmettelemässä jälleen paria tavallisilta kuolevaisilta muutoin suljettua kohdetta, tällä kertaa Ostia Anticassa. Näimme mm. Iuppiterin ja Ganymedeen talon - aikansa gay love hotelin, seinäraapustuksista päätellen - jonka seinässä komeili talolle nimensä antanut mytologinen kuva-aihe. Olen käynyt Ostia Anticassa kerran aiemminkin, ja voin suositella sitä kauniin päivän retkikohteeksi varauksetta kelle tahansa antiikin ystävälle - Urbsin turistilaumat on yllättävänkin mahdollista karistaa kintereiltään satamakaupungin raunioiden uumeniin. Paikalle pääsee myös helposti Rooman paikallisliikenteen piljetillä Ostiensen asemalta.

Lisäksi meille avattiin eilen ovet Monte Testacciolle, eli 40 metriä korkealle kukkulalle, joka rakentuu yksinomaan huolellisesti kasaan pakatuista, kierrätyskelvottomiksi antiikin aikana todetuista amforoista. Arviolta pauttiarallaa 24 miljoonaa ruukkua puskee koiranputkea mäen rakenteissa, enkä lainkaan ihmettele, miksi paikka on sortumisvaaran vuoksi välillä ollut myös erikoisryhmiltä suljettu. Oli melkoisen surrealistista tajuta joka askeleella, että kengänpohjan alla rusahtelee kaksituhatvuotinen keramiikka. Monet paloista olivat vielä varsin suuria, ja niistä oli oppineen silmän mahdollista tunnistaa amforatyyppi ja täten sen alkuperäkin. Pari leimalla varustettua fragmenttiakin osui ryhmämme matkalle. Omalla tavallaan yksi kurssin säväyttävimpiä elämyksiä tuo mäki. Mikäli satunnainen matkaaja nyt tätä lukiessaan alkaa kaivata pientä maistiaista, niin Testaccio-kukkulan juurella on useampikin kukkulan sisään koverrettu baari, joiden sisäseinistä nyppylän rakennetta voi oivallisesti observoida olusen tai kahvin äärellä. Siellä niitä ruukkuja on sievästi pinottuna.

Ensi viikonlopun tee-se-itse -seikkailu vie minut Firenzeen. Sen kuulumisia varmaankin ensi kerralla luvassa siis.

Testaccio-kukkula on kovin hankala visualisoida, mutta juu, kaikki nuo sirpaleet maassa ovat antiikkisia amforoita.

Muusa (Urania, ollaksemme tarkkoja) ostialaisen villan seinässä.

Jos luulit abstraktin taiteen olevan vain uuden ajan ilmiö, niin luulitpa väärin. Muuan ostialaisen villan seinää tämäkin.