Vaeltaja Rooman varjoissa: Ristin tiellä sokerihumalassa

Pääsiäisenä Roomassa. Oletan kaupungin kujien olevan täynnä vellovaa ihmismassaa tuolla jossakin, mutta itse tyydyn akateemiseen lepoon Gianicolo-kukkulan laella. Sää on viileä ja sateinen, tuo hieman mieleeni Suomen vapun. Jääkaapissa makaa huomiselle juhla-aterialle ostettu kokonainen karitsa, ja olemme jo oppineet että italialaisille pääsiäinen merkitsee mässäilyä kyyhkysenmuotoisilla panettone-kakuilla, valtavilla suklaamunilla jotka ovat kuin suoraan lapsuuden fantasioista, sekä mansikoilla punaviinissä. 700 metriä alamäkeen naapurin Frans-setä pitää omia menojaan huomenna, ja eilen hänet olisi ilmeisesti voinut tavata Via Crucis -spektaakkelissa Colosseumilla päin.

Viimeviikkoinen Viterbo-päivä kului viihtyisästi ruotsalaisten professorien seurassa Acquarossan arkeologisella alueella ja rikkikylvyssä pulikoiden.

Sisilian-ekskursio taasen oli erinomainen - tuo saari alkaa kovaa kyytiä nousta erääksi suosikkipaikakseni Euroopassa. Siellä voi suorastaan hengittää ilmassa alueen historiaa pohjoisen Afrikan, Italian ja Kreikan kulttuurien sulatusuunina, puhumattakaan siitä että myös pohjoiset veljemme normannit ehtivät taannoin aikojen pyörteissä piipahtaa siellä. Tarkkaa selontekoa retkestämme lienee turhaa edes yrittää tehdä, mutta lyhykäisesti päällimmäisenä: jos Välimeren ruokakulttuuri noin yleensä on aamucroissanteineen jo suomalaiseen makuun ällöhkö, niin voi pojat, sisilialaiset ovat vetäneet homman satakertaisesti överisti ja heittäneet päälle vielä yhden cannolon kiellon päälle. Teoriamme mukaan paikallisten vähäinen viininjuonti ravintoloissa johtuu siitä, että he ovat tömäkässä sugar rushissa kaiken aikaa. Kaikki pullat ja cornetot olivat pienen kissan kokoisia ja pursuivat suklaatöhnää kuin Etna laavaa, ja kyllä katsottin kuin vierasta sikaa mikäli "vielä yhdestä" tai jälkiruoasta ylipäänsä kieltäytyi. Hotellien aamupalapöydissä oli tasan yhtä sämpylää mutta viittä erilaista kakkua. Näin ruoasta muuten voisin todeta, että pistaasitahnat ja -jätskit olivat aivan omaa tasoaan, ja lisäksi rakastuin friteerattuihin minimustekaloihin ja turskaan suklaakastikkeessa (kuulostaa perverssiltä, mutta mokoma makuyhdistelmä oikeasti toimii) ruokapöydän antimina.

Viidessä päivässä kiersimme Emoalus II:lla koko saaren sen koilliskärkeä lukuunottamatta. Reittimme oli Catania-Siracusa-Gela-Agrigento-Porto Empedocle-Marinella-Selinunte-Monreale-Cefalú-Piazza Armerina-Aidone-Misterbianco-Catania. Näistä vain Piazza Armerinassa olin viimevuotisella seikkailullani ehtinyt jo käydä. Huikeimman vaikutuksen tekivät tällä kertaa Agrigenton ja Selinunten valtaisat arkeologiset alueet uhkeine temppeleineen, makaavien ihmiskasvojen koristaman kallion kyljessä uinuva Cefalú merenrantoineen (vaikka miksi, oi miksi, on täytynyt Aurinkomatkojen löytää tiensä sinnekin), ja Monrealen kirkko mosaiikkeineen, joihin arvellaan kuluneen 2 200 kiloa kultaa. Näimme myös aurinkokuivattuja tom- eikun muurinpätkiä Gelassa, iltaisin keskustelimme dromedaareista, poimimme unikonkukkia hiuksiimme Siracusan Castello Eurialossa, koimme elämämme pelottavimman museoelämyksen Madonna delle Lacrimen kirkon votiivigalleriassa joka koostui vain 80-luvun hääpuvuista ja erilaisista menneiden vuosikymmenten medikaalisista skolioosikorseteista ja proteeseista, ja Piazza Armerinassa yövyimme viehättävässä Agatha Christien romaanien henkeä huokuvassa ruraalisessa huvilassa, jossa saimme huonetoverini kera käyttöömme peräti sviitin omine biljardisalonkeineen.

Summa summarum, kaipaan jo nyt takaisin tuonne koboltinsinisen taivaan alle helleenitemppeleitä ihailemaan ja lukuisten valloittajien laivoja vastaanottaneiden rantojen äärelle istuskelemaan.

Tämän viikon päättyminen antaa lähtölaukauksen kolmelle viimeiselle viikolle Roomassa ja Lantessa, tässä akateemisen sielun rauhanlehdossa. Vielä on aikaa kuitenkin vilkaista Roomassa läpi muutama näyttely ja valmistautua instituutin suureen pyöreiden kymmenten vuosijuhlaan.