Kanonisaatio

Alamäessä Rooman yllä roikkuu sadeharso, minä maalaan kynsiäni burgundinpunaisiksi ja ihmettelen vanhan ystäväni Panofskyn kanssa leijonanpäitä.

Tänään myös kaksi uutta paavia liitettiin pyhimysperheeseen. Uskaltauduin äsken iltakävelylle Vatikaanin lakeuksille tämän suuren, kuulemma absurdit 800 000 ihmistä kirkkovaltioon koonneen tapahtuman jälkilämpöjä haistelemaan. Näky oli mitä kummallisin: sateen mustaamilla kaduilla makasi pyhiinvaeltajia retkipatjoilla, vanhat naiset pyyhkivät silmäkulmiaan ja tuijottelivat haltioituneina Pietarinkirkon fasadiin nostettujen paavien muotokuvia, puolaa ja retoromaania pulputtavat ryhmät puhkeilivat yhteislauluun. Kaikkialle oli noussut bajamajoja, järkkärit purkivat tiesulkujen ja turva-aitojen jämiä, joka kulmassa parveili poliiseja. Tunnelma oli kuin jättimäisten festareiden viime henkosilla, hetkeä ennen kuin viimeiset kolossaalisen krapulan runtelemat rokkariparat ovat saaneet kammettua omaisuutensa autoon ja jättäneet taakseen tuon unenomaisen pakopaikkansa kaukana arjen ulottumattomissa.

Intendenttimme sanoi taannoin, että jos tahtoo ymmärtää antiikin uskontoja, tarvitsee vain perehtyä katolisuuteen. Ajatuksessa on eittämättä perää. Tunnevyöryjä herättävät kuvat ja veistokset, valtava jumaluuskavalkaadi, mahtipontiset julkiset rituaalit ja laulavat, vaeltavat ihmisryhmät on helppo kuvitella Rooman kaduille myös parituhatta vuotta aiempaankin aikaan.

Antiikin uskontoja tunnelmoitiin kuluneella viikolla myös S. Priscan kirkon alapuolisessa mithraeumissa. Rakastin paikan mystistä atmosfääriä välittömästi. Itsensä saattoi siellä helposti asettaa mysteereihin initioitavaksi tulleen korppikokelaan sandaaleihin.

Instituutti juhlii alkavalla viikolla näyttävästi pyöreitä vuosiaan, kuten jo kaiketi tuskastuttavan monta kertaa olen maininnut. Hesarikin on uutisoinut tämän merkkitapahtuman: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1398480544134?jako=e988dc2ff4d922377bb5e898f837e469&ref=fb-share