Kotiinpaluu

Pietarinkirkon kupoli ikkunan takana on vaihtunut harmaaseen opiskelijalähiöön, kukkien tuoksu kosteaan multaan ja järvituuleen, porottava aurinko hyiseen tihkusateeseen. Istun yksiössäni kaukana tuosta sokeripalamaisesta renessanssihuvilasta kukkulan laella. Syön puuroa ja viimeinen lentokentältä mukaan tarttunut proseccopullo lepää jääkaapissa.

Viimeinen viikko Roomassa yllätti hektisyydellään. Yhtenä päivänä kävelimme Aurelianuksen muurit ympäri, pituudeksi laskettiin noin 24 km ja matka-ajaksi 8 tuntia, josta tosin kaksi tuntia kului lounaaseen ja lukuisa pieni hetki kahvi- ja jätsitaukoihin sekä muurimuseon tsekkaamiseen. Keskiviikkona lähdin ex tempore mukaan toverini järjestämälle Sabaudian-retkelle, jonka aikana ihmettelimme Mussolinin kuivattamille malariasoille rakennettua idyllikaupunkia, jonne fasistien persona non gratat oli aikanaan pakkoasutettu. Ehätimme myös Sabaudian rannalle Kirken kallion kylkeen, siellä merivesi oli lämmintä ja aperol spritz hyvää. Kaksi viimeistä arkipäivää vietimme seminaarissa kurssitutkielmien ympärillä. Lauantaina alkoi varaslähtö suomalaistumiseen saunaillan merkeissä ja sunnuntaina viimeisen lounaspitsan jälkeen olikin jo kuljettava ulos rautaportista viimeistä kertaa pitkään aikaan.

Roomasta muistoihini jäävät kivistävän koviksi mutta suloisiksi kiteiksi muunmuassa tulikärpäset orto botanicon puskissa noustessani yöllä Trasteverstä portaita ylöspäin, väräjävät laulut huvilan salongissa Italian allegorian katseen alla, proseccoiset auringonlaskut terassilla ja akateemiset inspiraation säikeet kirjastojen uumenissa. En tiedä, milloin tämä elämä heittää minut Roomaan ensi kerran. Mutta tällä hetkellä voin vain mauttomasti todeta, että grazie Roma - olen palannut Pohjoiseen sielultani kasvaneena ja ruumiiltani raihnaisempana. Juuri kuten pitääkin.

En tiedä vielä sitäkään, mikä tämän blogin kohtalo on; ehkä akateemisesta maailmasta löytyy vielä sanottavaa virke jos toinenkin, mutta nähtäväksi jää, onko tämä se medium johon ne suollan. Annan tämän kuitenkin olla vielä ainakin hetken pystyssä, vähintään siksi, että ehkä tämän retken muistot on hyvä pitää vielä jonkin aikaa esillä.

Pääskysestä ei päivääkään

Vähiin käy ennen kuin loppuu, maaliviiva häämöttää, TJ 6 ynnä muita karmaisevia kliseitä. Id est, täydellisen varkain on hiipinyt eteen se tosiasia, että viikon päästä tähän aikaan olen jo Suomessa.

Sitten viime päivitykseni elämä on ollut outoa tasapainottelua karkeloinnin, korukivien säihkyn, kuplajuoman ja klassisen musiikin sekä toisaalta ankaran naputtelun ja kirjansivujen ikiaikaisen musteentuoksun välillä. Instituutti täytti pyöreitä, kuulimme inspiroivia seminaariesitelmiä humanismin asemasta muiden tieteenalojen joukossa tässä kiristyvien tulosvaatimusten kurjassa maailmassa, ja söimme nelituntisen kaavan kautta. Juhlien perään hiipikin vappu, minkä ohjelmaan kuului perinteinen garibaldino finlandesen lakitusseremonia Lanten porttien edessä meidän kurssilaisten toimesta ja paikallisissa suurta häkellystä herättänyt vappupiknik - koska suomalainen ylioppilaslakki nyt on muotokieleltään mitä on, jokuseen "Marines?"-kysymykseen sai vastata ja kameraan vilkuttaa.

Tutkielmien jättämispäivä oli eilen, mikä on merkinnyt viime päivinä myös punervasilmäisten humanistinplanttujen joukkovaelluksia ja myöhäisistuntoja kirjaston pöytien ääreen. Loppuviikosta käsittelemme tutkimustyömme annin seminaarissa, ja sitä ennen aika oikeastaan on pyhitetty tämänkertaisten hyvästien jättämiselle Urbsille. Eilen tutkielmasta irti päästettyäni kävin itse Frida Kahlo -näyttelyssä ja jäätelöllä. Huomenna tiedossa on varsinainen voimainkoitos, vaellus Aurelianuksen muurien ympäri. Perimätiedon mukaan matkaa kertyy 28 kilometriä ja aikaa taukoineen kulunee 8-10 tuntia. Raportoin retken tulokset tuonnempana.

Lanten arki muuten jatkuu kuin täältä ei koskaan lähdössä olisikaan; elämä on inspiroivia persoonia ja mainiota parsaa keittiönpöydän ääressä, oven taakse ilmestyviä champagnepulloja, auringonlaskuja kaupungin yllä ja yhä vain uusien, loistavien pasta carbonara -paikkojen löytämistä.

Kas tältä näytti vappuaattona Herman, polleana ja lätsä tiiviisti kiehkuroidensa kruununa.

Kanonisaatio

Alamäessä Rooman yllä roikkuu sadeharso, minä maalaan kynsiäni burgundinpunaisiksi ja ihmettelen vanhan ystäväni Panofskyn kanssa leijonanpäitä.

Tänään myös kaksi uutta paavia liitettiin pyhimysperheeseen. Uskaltauduin äsken iltakävelylle Vatikaanin lakeuksille tämän suuren, kuulemma absurdit 800 000 ihmistä kirkkovaltioon koonneen tapahtuman jälkilämpöjä haistelemaan. Näky oli mitä kummallisin: sateen mustaamilla kaduilla makasi pyhiinvaeltajia retkipatjoilla, vanhat naiset pyyhkivät silmäkulmiaan ja tuijottelivat haltioituneina Pietarinkirkon fasadiin nostettujen paavien muotokuvia, puolaa ja retoromaania pulputtavat ryhmät puhkeilivat yhteislauluun. Kaikkialle oli noussut bajamajoja, järkkärit purkivat tiesulkujen ja turva-aitojen jämiä, joka kulmassa parveili poliiseja. Tunnelma oli kuin jättimäisten festareiden viime henkosilla, hetkeä ennen kuin viimeiset kolossaalisen krapulan runtelemat rokkariparat ovat saaneet kammettua omaisuutensa autoon ja jättäneet taakseen tuon unenomaisen pakopaikkansa kaukana arjen ulottumattomissa.

Intendenttimme sanoi taannoin, että jos tahtoo ymmärtää antiikin uskontoja, tarvitsee vain perehtyä katolisuuteen. Ajatuksessa on eittämättä perää. Tunnevyöryjä herättävät kuvat ja veistokset, valtava jumaluuskavalkaadi, mahtipontiset julkiset rituaalit ja laulavat, vaeltavat ihmisryhmät on helppo kuvitella Rooman kaduille myös parituhatta vuotta aiempaankin aikaan.

Antiikin uskontoja tunnelmoitiin kuluneella viikolla myös S. Priscan kirkon alapuolisessa mithraeumissa. Rakastin paikan mystistä atmosfääriä välittömästi. Itsensä saattoi siellä helposti asettaa mysteereihin initioitavaksi tulleen korppikokelaan sandaaleihin.

Instituutti juhlii alkavalla viikolla näyttävästi pyöreitä vuosiaan, kuten jo kaiketi tuskastuttavan monta kertaa olen maininnut. Hesarikin on uutisoinut tämän merkkitapahtuman: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1398480544134?jako=e988dc2ff4d922377bb5e898f837e469&ref=fb-share

Ab urbe condita

21.4.753 ennen ajanlaskun alkua legendan mukaan perustettiin Rooman kaupunki. Tällä päivämäärällä Pantheonin oculuksesta lankeavan valokeilan pitäisi osua rakennuksen sisäänkäyntiin. Tänään piti tietenkin - muutaman pääsiäisturistin kera - käydä tarkistamassa, oliko asia näin.

Olihan se. Samoin kuin kevätpäiväntasauksen, myös tämän päivän valospektaakkelin taustalle Pantheonissa on esitetty tarkkaan harkittua selitystä; kun keisari antiikin Roomassa kaupungin syntyjuhlana puolenpäivän hetkellä astui sisään tuohon kaikkien jumalten palvontapaikkaan, oli mitä tarkoituksenmukaisinta että jumalainen valonsäde lankesi oculuksesta hallitsijan ylle myös tämän omaa jumalten suosiossa kylpevää statusta ilmaisten.

Näillä puheilla toivotan paljon onnea ja armorikkaita vuosia, ikuinen kaupunki!

(Toim. huom. asiaa pohtiville: solaarinen keskipäivä esimerkiksi tänään Roomassa oli klo 13:09, eikä siis kello kahdeltatoista.)

Ristin tiellä sokerihumalassa

Pääsiäisenä Roomassa. Oletan kaupungin kujien olevan täynnä vellovaa ihmismassaa tuolla jossakin, mutta itse tyydyn akateemiseen lepoon Gianicolo-kukkulan laella. Sää on viileä ja sateinen, tuo hieman mieleeni Suomen vapun. Jääkaapissa makaa huomiselle juhla-aterialle ostettu kokonainen karitsa, ja olemme jo oppineet että italialaisille pääsiäinen merkitsee mässäilyä kyyhkysenmuotoisilla panettone-kakuilla, valtavilla suklaamunilla jotka ovat kuin suoraan lapsuuden fantasioista, sekä mansikoilla punaviinissä. 700 metriä alamäkeen naapurin Frans-setä pitää omia menojaan huomenna, ja eilen hänet olisi ilmeisesti voinut tavata Via Crucis -spektaakkelissa Colosseumilla päin.

Viimeviikkoinen Viterbo-päivä kului viihtyisästi ruotsalaisten professorien seurassa Acquarossan arkeologisella alueella ja rikkikylvyssä pulikoiden.

Sisilian-ekskursio taasen oli erinomainen - tuo saari alkaa kovaa kyytiä nousta erääksi suosikkipaikakseni Euroopassa. Siellä voi suorastaan hengittää ilmassa alueen historiaa pohjoisen Afrikan, Italian ja Kreikan kulttuurien sulatusuunina, puhumattakaan siitä että myös pohjoiset veljemme normannit ehtivät taannoin aikojen pyörteissä piipahtaa siellä. Tarkkaa selontekoa retkestämme lienee turhaa edes yrittää tehdä, mutta lyhykäisesti päällimmäisenä: jos Välimeren ruokakulttuuri noin yleensä on aamucroissanteineen jo suomalaiseen makuun ällöhkö, niin voi pojat, sisilialaiset ovat vetäneet homman satakertaisesti överisti ja heittäneet päälle vielä yhden cannolon kiellon päälle. Teoriamme mukaan paikallisten vähäinen viininjuonti ravintoloissa johtuu siitä, että he ovat tömäkässä sugar rushissa kaiken aikaa. Kaikki pullat ja cornetot olivat pienen kissan kokoisia ja pursuivat suklaatöhnää kuin Etna laavaa, ja kyllä katsottin kuin vierasta sikaa mikäli "vielä yhdestä" tai jälkiruoasta ylipäänsä kieltäytyi. Hotellien aamupalapöydissä oli tasan yhtä sämpylää mutta viittä erilaista kakkua. Näin ruoasta muuten voisin todeta, että pistaasitahnat ja -jätskit olivat aivan omaa tasoaan, ja lisäksi rakastuin friteerattuihin minimustekaloihin ja turskaan suklaakastikkeessa (kuulostaa perverssiltä, mutta mokoma makuyhdistelmä oikeasti toimii) ruokapöydän antimina.

Viidessä päivässä kiersimme Emoalus II:lla koko saaren sen koilliskärkeä lukuunottamatta. Reittimme oli Catania-Siracusa-Gela-Agrigento-Porto Empedocle-Marinella-Selinunte-Monreale-Cefalú-Piazza Armerina-Aidone-Misterbianco-Catania. Näistä vain Piazza Armerinassa olin viimevuotisella seikkailullani ehtinyt jo käydä. Huikeimman vaikutuksen tekivät tällä kertaa Agrigenton ja Selinunten valtaisat arkeologiset alueet uhkeine temppeleineen, makaavien ihmiskasvojen koristaman kallion kyljessä uinuva Cefalú merenrantoineen (vaikka miksi, oi miksi, on täytynyt Aurinkomatkojen löytää tiensä sinnekin), ja Monrealen kirkko mosaiikkeineen, joihin arvellaan kuluneen 2 200 kiloa kultaa. Näimme myös aurinkokuivattuja tom- eikun muurinpätkiä Gelassa, iltaisin keskustelimme dromedaareista, poimimme unikonkukkia hiuksiimme Siracusan Castello Eurialossa, koimme elämämme pelottavimman museoelämyksen Madonna delle Lacrimen kirkon votiivigalleriassa joka koostui vain 80-luvun hääpuvuista ja erilaisista menneiden vuosikymmenten medikaalisista skolioosikorseteista ja proteeseista, ja Piazza Armerinassa yövyimme viehättävässä Agatha Christien romaanien henkeä huokuvassa ruraalisessa huvilassa, jossa saimme huonetoverini kera käyttöömme peräti sviitin omine biljardisalonkeineen.

Summa summarum, kaipaan jo nyt takaisin tuonne koboltinsinisen taivaan alle helleenitemppeleitä ihailemaan ja lukuisten valloittajien laivoja vastaanottaneiden rantojen äärelle istuskelemaan. 

Tämän viikon päättyminen antaa lähtölaukauksen kolmelle viimeiselle viikolle Roomassa ja Lantessa, tässä akateemisen sielun rauhanlehdossa. Vielä on aikaa kuitenkin vilkaista Roomassa läpi muutama näyttely ja valmistautua instituutin suureen pyöreiden kymmenten vuosijuhlaan.

Agrigento

Selinunten kukkaisloistoa

Lisää armaiden temppelieni hekumointia, Selinunte

Monrealen katedraalissa oli kultainen mosaiikinpala jos toinenkin

Tourist go home

Firenze on nyt hyvin pikaisesti nähty ja koettu. Tiedostimme matkaseuralaisteni kera retken lyhyyden ajoissa ja otimmekin päätavoitteeksemme imeä itseemme tuon humanismin alkukodin atmosfääriä sen sijaan, että edes yrittäisimme nähdä konkreetisti kaikki olennaiset nähtävyydet. Sanoisin kaavamme toimineen - sunnuntai-iltana palasi Roomaan ainakin hyvin väsynyt ja tyytyväinen Strix, joka myös tietää palaavansa Firenzeen joskus toistekin.

Firenzessä on jotakin fundamentaalilla tavalla erilaista kuin Roomassa. Jollain tapaa suurkaupungin katku ja turistimerten vellovuus ovat Roomassa paljon läpitunkevampia, vaikka eihän Firenzekään mikään pikkukylä ole. Hälytysajoneuvojen ulvonnan sijaan Firenzen äänimaailma kulminoitui lasten hälinään (mikä saattoi etäisesti liittyä viikonlopun suureen lastentapahtumaan, joka kaupungissa järjestettiin) ja opiskelijaporukoiden naurunremakoihin. Firenze toi myös mieleeni kovasti muinaisen kotini Prahan - molempia yhdistää kukkulan laelta katsojan silmille avautuva siltojen kavalkadi ja korttelitolkut rakennuksia, joita katsellessa voi tuntea vajoavansa aikojen harson läpi satoja vuosia taaksepäin. Kaikkinensa sielussani lepäsi hilpeä ja kotoisa tunnelma sen katuja tovereideni kera mittaillessani (vaikka kaiken tämän retkeilyn runtelemat jalat alkavatkin tässä vaiheessa jo kaivata huomattavasti useammin troppia, huomaan). Tunnelmaa ei onnistunut tärvelemään edes se ryökäle, joka oli kirjoittanut tämän päivityksen otsikkoonkin päätyneen tervehdyksen hotellimme seinään, samalle paikalle jossa Dante Alighierin synnyinkotikin on sijainnut.

Oikeastaan reissun ainoat varsinaiset kohteet satunnaisen löytöretkeilyn lisäksi olivat Uffizin galleria, Fiesole ja Duomo. Uffizin tsekkasimme heti ensi töiksemme kaupungissa ja onnistuimme kiertämään sen läpi kokonaan, vaikka minua oltiin kovasti koetettua neuvoa pitämään tournee lyhyenä, mikäli mielisimme sinä päivänä enää mitään muuta Firenzessä tehdä. Esteetikon sydäntä on nyt hellitty Botticellilla, Caravaggiolla, Da Vincillä, Cimabuella, Giottolla, Tizianilla, ah, kaikella. Gallerianvalloituksen jälkeen pikaisen lounaan, kirkko-/piazzakierroksen ja kauppavisiitin kautta kapusimme Piazzale Michelangelon näköalapaikalle ihailemaan auringonlaskua, mistä taas alkoi öinen odysseiamme halki Firenzen katujen.

Toisen retkipäivämme päätimme käyttää Fiesoleen. Taiteentutkijana en tietenkään voinut olla käymättä tuossa niin monia taiteilijoita innoittaneessa huikeiden maisemien ympäröimässä kylässä, joka muinoin on ollut tärkeä etruskikaupunki sekin. Fiesolessa vietettyjen parin unenomaisen tunnin jälkeen palasimme Firenzeen käydäksemme Duomossa, minkä jälkeen pienen kävelyretken päätteeksi olikin jo aika hakea kimpsut ja hankkiutua taas juna-asemalle. Himputin nopeita muuten nämä oikeat luotijunat - Rooma-Firenze -väli taittui ajassa 1 h 20 min.

Huomenna kutsuu kurssiekskursion merkeissä Viterbo ja ylihuomenna Sisilia.

Firenzen Duomo.

Öinen Arno-joki Ponte Vecchiolta nähtynä.

Fiesole.

Eetterin pyörteissä

Huhtikuu on alkanut. Villa Lanten pihan lehvämaja puskee viimein vihreää, unikot kukkivat Ostia Antican raunioilla ja säätila roikkuu yhä vakaammin - ja paikoin jopa tunkkaisena - parinkymmenen celsiuksen tuollapuolen.

Kirjoittaja on käyttänyt viime päiviään perusturisteiluun sukulaistensa kanssa, pieneen allergeeniseen sairasteluun ja tutkimustyöhön käärmekehoisia ajan personifikaatioita tomuisilta kirjansivuilta tuijotellen, joten kovin huimia uusia tarinoita ei viikossa ole ehtinyt kertyä. Viikon päässä siintelee lähtö pitemmälle reissulle Sisiliaan - sielläkin olen ehtinyt käydä kerran aiemmin, mutta tiedossa on liuta kohteita, joihin en ole vielä nokkaani pistänyt. Siltä matkalta kertynee siis tarina jos toinenkin.

No, viimeisten seitsemän päivän aikana on käyty löytämässä Roomasta Via dei Coronarilta sisilialainen gelaterio, jonka valikoimiin kuuluu makuina mm. suklaa-Nero d'Avola (ehdotan hip hip huraa -huutoa sille loistavalle sielulle, joka on keksinyt yhdistää nämä kaksi mainiota substanssia yhdeksi!), valkosuklaa-basilika (raatimme ei suosittele) ja zibibbo (sisilialainen jälkiruokaviini oli myös jäätelömuodossa erinomaista). Lisäksi kurssin tiimoilta olemme käyneet ihmettelemässä jälleen paria tavallisilta kuolevaisilta muutoin suljettua kohdetta, tällä kertaa Ostia Anticassa. Näimme mm. Iuppiterin ja Ganymedeen talon - aikansa gay love hotelin, seinäraapustuksista päätellen - jonka seinässä komeili talolle nimensä antanut mytologinen kuva-aihe. Olen käynyt Ostia Anticassa kerran aiemminkin, ja voin suositella sitä kauniin päivän retkikohteeksi varauksetta kelle tahansa antiikin ystävälle - Urbsin turistilaumat on yllättävänkin mahdollista karistaa kintereiltään satamakaupungin raunioiden uumeniin. Paikalle pääsee myös helposti Rooman paikallisliikenteen piljetillä Ostiensen asemalta.

Lisäksi meille avattiin eilen ovet Monte Testacciolle, eli 40 metriä korkealle kukkulalle, joka rakentuu yksinomaan huolellisesti kasaan pakatuista, kierrätyskelvottomiksi antiikin aikana todetuista amforoista. Arviolta pauttiarallaa 24 miljoonaa ruukkua puskee koiranputkea mäen rakenteissa, enkä lainkaan ihmettele, miksi paikka on sortumisvaaran vuoksi välillä ollut myös erikoisryhmiltä suljettu. Oli melkoisen surrealistista tajuta joka askeleella, että kengänpohjan alla rusahtelee kaksituhatvuotinen keramiikka. Monet paloista olivat vielä varsin suuria, ja niistä oli oppineen silmän mahdollista tunnistaa amforatyyppi ja täten sen alkuperäkin. Pari leimalla varustettua fragmenttiakin osui ryhmämme matkalle. Omalla tavallaan yksi kurssin säväyttävimpiä elämyksiä tuo mäki. Mikäli satunnainen matkaaja nyt tätä lukiessaan alkaa kaivata pientä maistiaista, niin Testaccio-kukkulan juurella on useampikin kukkulan sisään koverrettu baari, joiden sisäseinistä nyppylän rakennetta voi oivallisesti observoida olusen tai kahvin äärellä. Siellä niitä ruukkuja on sievästi pinottuna.

Ensi viikonlopun tee-se-itse -seikkailu vie minut Firenzeen. Sen kuulumisia varmaankin ensi kerralla luvassa siis.

Testaccio-kukkula on kovin hankala visualisoida, mutta juu, kaikki nuo sirpaleet maassa ovat antiikkisia amforoita.

Muusa (Urania, ollaksemme tarkkoja) ostialaisen villan seinässä.

Jos luulit abstraktin taiteen olevan vain uuden ajan ilmiö, niin luulitpa väärin. Muuan ostialaisen villan seinää tämäkin.

Grazie Roma

Lehmänhäntien lepattelua pilvienpiirtäjien korkeudella olisi miltei ollut havaittavissa, kun viime tiistaina urheilulukutaidottomuudestani ja -ignoranssistani huolimatta uskaltauduin uteliaisuuttani omaehtoisesti istahtamaan futismatsin yleisöön täällä Roomassa. AS Roma eli Sudet kohtasivat kotiareenallaan Stadio Olimpicolla Torino FC:n, ja vaikka keskellä viikkoa pelattu peli tarkoittikin varsin huomattavaa torinolaisten katoa katsomossa, oli oman kylän poikien puolella tunnelma katossa. Olen erinäisten elonkäänteiden myötä istunut Suomessa futiskenttien laidalla kerran jos toisenkin, mutta olin päätellyt, että Italian kaltaisessa umpifutishullussa maassa (välillä miltei tuntuu urheilumainoksia katsellessa, ettei täällä muita lajeja tiedetä olevan olemassakaan) matsin katsominen voisi olla aivan oman kaliiberinsa elämys. Odotukseni lunastettiin kokolailla täysin - oranssinpunaisten lippujen liehuessa, savupommien räjähdellessä, "Veni, vidi, vici" -kaulaliinojen virittyessä fanien käsivarsien väliin ja kannatuslaulujen raikuessa (yksi niistä noudatteli melodiaa, jonka Suomessa tunnemme Aikuisena Naisena - alunperin Sanremon laulukisojen helmiä tuokin veisu, orig. nimeltään Maledetta Primavera, 'Kirottu kevät') täytyisi olla täydellisen tunnekuollut ihminen, jotta tuo taistelutahto ei edes vähän tarttuisi omaan paatuneeseen sieluunkin. Rooman pojat voittivat 2-1, ja Grazie Roma -biisi kohosi ikuisen kaupungin kalmankosteaan yöhön.

Viikonloppuna oli taas aika omatoimiretken, kun suuntasimme parin toverin keralla Umbriaan päin. Pääkohteessamme Perugiassa käytimme hupaisaa sokeripalan muotoista minimetroa, joka hyysäsi matkailijoita juna-asemalta vuorenrinnettä pitkin ylös kaupunkiin minuutin välein, kuljimme ali etruskien rakentamien porttien ja vilkaisimme läpi kaksi museota - kansallisgallerian ja arkeologisen. Paikallisista kuuluisuuksista mainittakoon etruski Cai Cutu, jonka haudan jäänteitä arkeologisessa museossa oli nähtävillä. Kotimatkalla tehtiin vielä mutka Assisin kaupungin kautta, missä kapusimme pyhiinvaellusreittiä pitkin ylös Pyhän Fransiskuksen basilikalle Giotton freskoja ihmettelemään. Tällaiset surrealistiset kukkulakaupungit pienine kujineen, portaikkoineen ja linnakkeiden läpi kulkevine liukuportaineen ovat vieneet jonkin siivun syömmestäni tyystin.

Havaitsen olleeni maassa pian kuusi viikkoa, enkä ole vieläkään toteuttanut aiettani kartan hankkimisesta. Yllättävän pitkälle pelkällä kokeilevalla vaeltamisella ja sisäisellä kompassillakin pärjää.

Sateiseksi muuttuneessa Rooman keväässä on ollut ihmisen hyvä myös ihastella veistosten draperioita ja harjoitella etruskibuccheron dokumentoimista suurennuslasin ja millimetripaperin kera.

Perugiassa oli keskiaikainen akvedukti, jonka päällä sai kävellä (ja jotkut olivat sinne jopa kotinsakin pykäisseet). Ei ollut riemulla rajaa.

Fransiskus Assisilaisen kirkko.

Potkupallon ystäviä Stadio Olimpicolla.

Campania & Equinox

Retkikuntamme selvisi kunnialla kolmen päivän Campanian-valloituksestaan. Nyt olemme nähneet kaakelikaupunki Vietrin, huikaisevan sievän Amalfin, Greta Garbon lemmelomapiilopaikkana toimineen Ravellon sekä Minorin villanjäänteineen. Tie vei myös Vesuviuksen kupeeseen, ensin menestyksekkäästi Herculaneumiin jossa meidät päästettiin suurena suosionosoituksena jopa tallustelemaan niinkutsutun papyrushuvilan mosaiikeille, ja sitten vähemmän menestyksekkäästi itse tulivuorelle - emoaluksen moottoriparan hoosiannaa huutamaan saanut ylämäkiajelu sai palkinnokseen rujolta custodelta tylyn ilmoituksen, että olimme saapunet portille kymmenen minuuttia myöhässä. Tästä lannistuneena ajelimme Stabiaeen, missä sentään pääsimme näkemään vielä yhden auringonlaskun kultaaman antiikinaikaisen villan. Viimeisenä päivänä paluumatkalla näimme Sperlongassa Tiberiuksen huvilan ja siihen kuuluneen kolossaalisia veistoksia pursunneen groton, Terracinassa kaupungin yllä kohonneen upean Iuppiterin (joskin nykyteoriat kannattavat enemmän Venusta) temppelin jäänteet ja Fossanovassa luostarin, jonka kirkko edusti riisutussa sistersiläisgotiikassaan paitsi goottilaisittain harvemmin näkemääni tyyliä, myös Italian mittakaavassa pienimuotoista anomaliaa, koska goottilaista arkkitehtuuria ei täällä juuri näe. Majapaikkamme piskuisessa Raiton kylässä vuorten sylissä merkitsi kylmänkosteita öitä ja takapihalla hökeltävien muulien ja kukkojen tuottamia tervehenkisen maalaiselämän ääniä, mutta myös omituista vuoristopuron solinan siivittämää hiljaisuutta ja usvaverhon revetessä kirkkaampia tähtikuvioita kuin mitä Rooman valosaasteessa on ollut mahdollista nähdä.

Sinulle, suomalainen, joka tätä luet, voi olla vaikeaa käsittää, millaista on kierrellä maassa, jossa pikkukylissä lepäilee kotitalojen pihoilla tai kaupunkien keskustoissa entisillä rakennustyömailla valtavien antiikinaikaisten rakennuskompleksien, temppeleiden, kotitalojen, hautojen ja Rooman eliitin luksushuviloiden jäänteitä, jotkut jopa vielä valtaisan hyvinsäilyneinä, kuin niiden maalattujen kattojen alla olisi kävelty toganliepeet liehuen viimeksi eilen tai korkeintaan vasta muutama vuosi sitten. Sen kokeminen elävässä elämässä on vielä ihmeellisempää kuin kirjansivuilta luettuna ja omalla aivokuorella kuviteltuna.

Eilinen kevätpäiväntasaus merkitsi paitsi sitä, että ilmeisen orjallisesti kalenterin eivätkä säätilojen mukaan elävät natiivitkin luopuivat viimein untuvatakeistaan, myös sitä, että Panthenonilla todistettiin kuuluisaa valospektaakkelia. Pantheonin kupolin oculuksesta sisäänosuvien valonsäteiden saloista liikkuu maailmalla useita teorioita; tiedetään, että mm. kevätpäiväntasauksena auringonvalo osuu sisääntuloaukon yläpuolelle, ja Rooman syntymäpäivänä 21.4. se osuu itse ko. aukkoon. Teorioista kenties tunnetuimman mukaan valo olisi muinoin jompanakumpana näistä tärkeistä päivistä osunut Augustusta esittävään veistokseen, kenties siten että sisääntulon yllä oli peili, josta valo heijastui sisätiloissa oikeaan kohteeseen. On myös ehdotettu ajatuksena olleen, että valtakunnan syntymäpäivänä valo osuisi keskipäivän hetkellä temppeliin sisälleastuvaan keisariin, näin korostaen hänen jumalallista statustaan.

No, tältä se joka tapauksessa eilen näytti:

Internetpoloiselle kuvien lataaminen tuottaa jälleen sensorttista kamppailua, että ehkä reissukuvien tiimoilta on palattava asiaan jahka olen uhrannut pari sikaa Merkuriuksen alttarilla. Tässä nyt kuitenkin yksi, toivon mukaan edes hiukan Campanian rannikon kauneuden luonnetta avaava utuinen otos Ravellon Villa Rufololta napattuna.

Scipioitten kypärät

Neljäs viikko on ollut jälleen tapahtumarikas ja sisältänyt ehkä koko tähänastisen seikkailun upeimmat maisemat. Maanantaina astuimme pyhiivaeltajain saappaisiin ja vietimme päivän Seitsemän Suuren Pyhiinvaelluskirkon merkeissä. No, puijasimme vähän ja kävimme vain viidessä seitsemästä, koska Pietarinkirkko on liian naapurissa ja S. Maria Maggioressa kävimme jo kurssin alussa. Olo oli hikisen kierroksen päälle (lämpötilat ovat tällä viikolla taas lähteneet nousuun) kiistatta autuas, vaikka tokko kaikki synnit vieläkään karisivat.

Tiistaina emoalus vei meidät päiväretkelle vuorten syliin Palestrinaan (Italian Keravalle), Olevano Romanoon ja Subiacoon. Palestrina (ent. Praeneste), seitsemälle tasolle vuorenrinteeseen rakennettu kaupunki ja Fortunan palvontapaikka, hurmasi kirjoittajan täysin viheliäisillä pikkukujillaan, jotka mutkittelivat rinnettä ylös ja alas talojen labyrintissä. Olevano Romano oli pysäkkinä lähinnä erinomaisen ravintolansa ja paikallisen "viinihuoltsikkansa" vuoksi - hylätyn näköinen betonihirvitys, jonka ikkunassa virnuili äärimmäisen kitsch joulupukkitarra, todella kätki sisälleen paikallisten viinitilojen yhteismyymälän, josta mukaan lähti maistiaisten jälkeen muutama laatikko paikallisesta cesanese-rypäleestä valmistettua punaviiniä. Kyseisestä rypäleestä tislattu grappa muuten on myös parasta koskaan maistamaani. Matkan viimeinen etappi, Subiaco, oli ilmat keuhkoista ryöstävä elämys: mutkittelimme vuorten halki erään nyppylän huipulle benediktiiniläisluostariin ja sen Sacro Speco -pyhäkköön, joka legendan mukaan sijaitsee paikalla, jonne pyhä Benedictus oli erakoitunut luolaan mietiskelemään. Pyhäkkö pursusi freskoja väripaletin joka sävyssä ja maisemat olivat käsittämättömät. Makaabereihin kuvauksiin pyhimysten kärsimyksestä ja viimeisestä tuomiosta ei koskaan kyllästy - kuten ei myöskään bongaamaan todella kummallisesti piirrettyjä leijonia, jotka näyttävät lähinnä apinahominideilta.

Keskiviikkona näin Trasteveren S. Caecilia -kirkossa veistoksen, jota kelpo Markiisi de Sade on kuvannut vaikuttavimmaksi Roomassa näkemäkseen taideteokseksi. Kieltämättä kolme kirveeniskua niskassaan makaavassa naishahmossa oli sitä jotakin. Eilen ja tänään olemme möyrineet haudoissa ja lähinnä columbarioissa, eli siis tuhkauurnakomplekseissa. Eilinen Pomponius Hylaan columbarium ja tämänpäiväinen Scipioitten hauta olivat molemmat vaikuttavia elämyksiä, ensinmainittu ehkä vielä enemmän säilyneiden maalaustensa vuoksi. Valloittajina ja valtiomiehinä Rooman tasavallan aikana kunnostautuneiden Scipio-suvun vesojen suuruuden fiilistely piirtokirjoituksissa oli toki myös innoittavaa.

Ensi viikolla on luvassa useamman päivän retki Campaniaan. Näillä tunnelmilla hiipii kohti loppuaan ensimmäinen kolmannes tästä kurssista.

Pyhiinvaelluksemme ensimmäinen kohde, San Paolo fuori le mura.

Subiaco, Sacro Speco ja Maisema.

Palestrinan katujen pittoreskiutta on liki mahdotonta vangita kameraan.

Tivoli ja horologioita

Kuluneen viikon aikana olen istunut pitkiä päiviä insituuttimme miltei-naapurustossa sijaitsevan Amerikan Akatemian kirjastossa. Loputtomat hyllymetrit toinen toistaan kiehtovampia, vanhan paperin katkuisia teoksia ja raskaasta puusta veistetyt lukupöydät vihreäkupolisine lamppuineen muodostavat kertakaikkisen inspiroivan opiskeluympäristön. (Sivumennen sanoen, en ehkä tule koskaan ymmärtämään kaikkea tätä postmodernia oppimisympäristö -hapatusta. Mitä ovat akvaariomaiset brainstorm-tilat verrattuna tyylikkäästi sisustettuun tutkijanrauhaa kuhisevaan kirjastoon?) Tutkimukseni tarkka aihe ja muoto alkavat hahmottua, ja hyvä niin, sillä keskiviikkona olisi jo aika esitellä nuo hahmotelmat muille kurssilaisille. Alkavan viikon jälkeen jo kolmasosa kurssista on ohi, joten pienet harmaat aivosolut, kuten Hercule Poirot niitä kutsuisi, täytyy parhaansa mukaan pitää pyörimässä.

Kirjaston ulkopuolella olen viettänyt kauniita polttavansinisiä kevätpäiväin vapaahetkiä tovereideni keralla mm. Espanjalaisilla portailla ja Fontana di Trevillä istuen. Eilen teimme myös omatoimiretken Tivoliin, missä näin kauniin myöhäisrenessanssihuvilan Villa d'Esten huikeine suihkulähdepuutarhoineen (vesiurkuja soittava massiivinen suihkulähdekompleksi oli varsin häkellyttävä kokemus) ja Hadrianuksen huvilan ensi kertaa koskaan. Molemmat olivat nautinnollisia elämyksiä, mutta keskipäivän hyinen tihkusade varjosti Villa d'Este -kokemusta sen verran, että iltapäiväauringon kultaama Villa Adriana ehkä piirtyi mielenpintaan  huikaisevampana. Rauniohyppelyä, marmorinpalojen metsästystä ja lepohetkiä taivaaseen kurottavien holvinjäänteiden juurella voisi tässä maailmassa mielellään harrastaa joka päivä.

Kurssin puitteissa olemme tällä viikolla ihmetelleet aurinkokelloja: keisari Augustuksen yhä debatinalainen horologium on tullut tutuksi, ja sen jäänteitä on ruotsalaisen professorisherran opastuksella käyty arvuuttelemassa San Lorenzo in Lucina -kirkon allakin (eivät olleet löytäneet kaivauksissa kellonosia, mutta messeviä insulan jäänteitä kylläkin). S. Maria degli Angeli -kirkon lattiaan piirretty aurinkokello tuotti pettymyksen, kun säde, jonka olisi pitänyt osua kirkon seinästä puolenpäivän aikoihin oikean päivän kohdalle lattiassa, ei koskaan ilmestynytkään. Kaikki nämä rakennuksiin integroidut aurinkokellot tai valonsäteet, jotka osuvat tiettyinä päivinä hyvin spesifeihin kohtiin, puskevat tällä retkellä tietoisuuteeni nyt hyvin eri tavalla kuin aiemmin. Kevätpäivänseisauksen aikoihin ihmeteltävää riittäisi vielä enemmän. Tarinan mukaan Rooman syntymäpäivänä 21.4. Pantheonin oculuksesta osuvalla auringonvalollakin olisi oma spektaakkelinsa.

Muita itselleni uusia, joskin tunnettuja kohteita olivat tällä viikolla Ara pacis ja epigrafinen museo. Jälkimmäisen yhteydessä tuli löydettyä Terminin läheltä myös eräs universumin hurmaavimmista lounaspaikoista, 1800-luvulla perustettu Er Buchetto, jonka konsepti perustuu noin kymmenen neliön liiketilalle ja yhdelle hepulle, joka silpoo ovenpielessä vartaassa pyörivästä kinkusta  paloja sämpylän väliin. Ruokajuomaksi sai viiniä hanasta. Halpaa, simppeliä, ja vieläpä turkasen maittavaa. Vaikka paikka jonkinsortin kulttimainetta ymmärrettävästi nauttiikin myös kansainvälisesti, niin ainakin meidän sisäänastuessamme paikalla oli vain ovensuussa heraldisesti istuva vanhempi, paikallinen herrasmies.

Augustuksen aurinkokello.

Näkymää Villa d'Esteltä.

En osannut päättää millä ihanaisen Villa Adrianan teille kuvittaisin, joten päädyin patsaan posteriooriin.

Etruria

Olosuhteiden pakosta (avaimia ei vain saatu kiikutettua paikalle ynnä muita koottuja selityksiä) viimeperjantainen retki etruskien maille typistyi vain Vulciin, mutta siellä käytimmekin iloisesti sitten koko päivän. Aamuvarhaisella aloitimme matkamme instituutin omalla valkoisella emoaluksella kohti pohjoista ja pari tuntia myöhemmin pelmahdimme sateentuoksuiseen Toscanaan. Ennusteista huolimatta pahimmat sateet jäivät automatkan varrelle, ja päivä itsessään kului leppeän kevätauringon alla vehreitä, kumpuilevia niittyjä mittaillen ja raunioissa hypellen.  Lounaaksi saatiin nauttia villisikapastaa pienessä ravintolassa, jonka nurkassa telkkarissa pyörivät dubatut Kauniit ja Rohkeat. Missään ei näkynyt ryhmämme lisäksi ristin sielua, ellei tuijottelevia härkiä lasketa. Maaseudun hiljaisuus Rooman hälyn jälkeen tuntui autuaalta, vaikka toisaalta oli hyvin outoa ajatella vaeltavansa kaduilla muinoin tärkeässä ja vilkkaassa kaupungissa, joka ensin oli etruskikeskus ja sitten roomalainen municipium, ja joka sittemmin sammui ja unohtui niin tyystin, ettei vielä tänä päivänäkään alueella ole asutusta.

Ensitöiksemme vilkaisimme kaksi alueen kuuluisinta yleisölle aukisaatavaa hautaa. Ensimmäistä, nk. François Tombia, olivat koristaneet löytöhetkellä mahtavat maalaukset - nykyään esillä ko. haudassa vain jokseenkin kansakoulumaisina pahviversioina - jotka kuvasivat Troijan sotaan liittyviä myyttisiä tapahtumia. Koska roomalaiset mielsivät olevansa Troijan perillisiä ja etruskit taas kreikkalaisten, oli Troijan sota varsin sopiva vertaus kuvaamaan noiden kahden kansan keskinäisiä yhteydenottoja, eikä ihmekään, että tavalla tai toisella noissa kahinoissa meritoituneiden tai kaatuneiden heppujen hautoihin kuva-aihe koettiin osuvaksi. Mielenkiintoisena sivupohdintana, etruskihaudoissa usein esiintyvä kuva-aihe Akilleesta surmaamassa sotavankeja ystävänsä hautajaisissa on herättänyt joskus myös spekulaatioita siitä, oliko ihmisuhraus tuolle mainiolle kansalle kovinkin yleinen hautajaisrituaali. Oli asia miten hyvänsä, joka tapauksessa etruskihautajaisten yhteydessä mitä ilmeisimmin järjestettiin aina suuria kisailuja ja pitoja, ja esimerkiksi gladiaattoritaisteluiden perinteen oletetaan kulkeutuneen Roomaan nimenomaan etruskeilta. Tuolla Vulcin kaivausalueen keskellä pötkötteli (yhä avaamaton!) halkaisijaltaan 75-metrinen tumulushauta, jonka edessä ilmeisesti ainakin on ollut pieni areena moisille peleille.

Toinen tsekkaamamme hauta, Tomba delle Iscrizioni, saa varmasti sukat pyörimään jokaisen naisten historiallista asemaa koskaan pohtineiden jaloissa. Kyseinen hauta on saanut nimensä lukuisista piirtokirjoituksistaan, jotka ovat paljastaneet haudassa maanneen lähinnä naisia. Naisten nimien perässä kirjoituksissa seuraa usein myös mystinen hatrencu-epiteetti, mistä on päätelty, että jotakin sosiaalisesti spesiaalia näissä naisissa on ollut - kenties he ovat olleet saman kultin papittaria, ja haudassa makaavat miehet ovat olleet heidän puolisoitaan. Bongailimme haudasta myös uudempia piirtsareita (huomatkaa tämä äärimmäisen akateeminen ja paljonkäytetty termi keskuudessamme), jotka ovat jäänteitä siitä, kun roomalaiset alkoivat uusiokäyttää hautoja etruskiyhdyskunnan sammuttua Rooman vallan alle. Vulcin etruskikerrokset yleensäkin ovat vuosien saatossa hautautuneet roomalaisten uudisrakennusten alle, joskin kiintoisasti myöhempi rakennuskanta vaikuttaa noudatelleen olemassaolleita etruskirakenteita.

Vulcin arkeologiselta alueelta noin yleensä löytyi jo mainittuja mulkoilevia härkiä, temppelin- ja kylpylänraunioita ja yksi mithraeumkin. Pikkuinen arkeologinen museo, joka toimi keskiajalla alueelle rakennetussa linnassa, sisälsi hauskoja, alueen etruskikulttuurille omaleimaisia eläinfiguureja, votiivilahjoja lisääntymiselinten ja lasten muodossa sekä tietoiskun haudanryöstelybisneksestä.

Eilen kävimme parin toverin kera kiduttamassa itseämme katsomalla uuden Pompeii-leffan. Harvoin tulee vastaan kulttuurituotetta, jolle ei aseta minkäänlaisia odotuksia, mutta joka silti onnistuu limboamaan niidenkin ali. Parhaan roolisuorituksen hoiti tulivuori, joka sekin sortui ylinäyttelyyn. No, ehkä jollain kieroutuneella tavalla elokuva sopi silti esitunnelmoinniksi parin viikon päästä tehtävälle matkalle, joka vie kurssimme seikkailemaan Vesuviuksen kupeeseen.

Viehättävä silta Vulcin linnakkeen vieressä. Valitettavasti jalat jo niin ajansyömät, ettei sen päälle päässyt.

Ajan kerroksia ja keväistä maisemaa.

Yksityishuvilakylpyläkompleksin helteellä kovimmassa käytössä ollut alakerta.

" Leikki se o jos leipä loppuu, mut se on tuska jos tupakki."

Karnevaaliaika on Euroopassa käsillä. Lauantaina - joka muuten myös on antiikin roomalaisten uusivuosi - täällä Roomassa järjestetään iso kulkue, jota varmaankin menemme pällistelemään. Jo näinä parina viikkona  on saattanut tarkkasilmäinen kulkija havaita, että kadut ovat harvinaisen täynnä serpentiiniä ja kaikilla vastaantulevilla lapsilla on hienot naamiaisasut yllään. Ilmeisesti lapsille on siis sallittu juhlahumuun varaslähtö. 

Renessanssihuvilan langaton verkko on viime aikoina taajaan kaatuillut, mutta neuvokas kurssitoverini korjasi sen eilen kokistölkillä. Toivon mukaan pitemmiltä hiljaisuuksilta täällä blogissa siis jatkossakin vältytään. Kuvien lisääminen on vähän riskaabelimpaa.

Maanantaina kävimme Palatium-kukkulalla Forum Romanumin laidalla, vilkaisemassa taas jotakin uutta: Bagni di Livia ja Casa dei Grifi -nimiä kantavia komeiden asuintalojen maanalaisia jäänteitä, jotka normaalisti ovat yleisöltä suljettuja. Oli vapisuttavaa (siis muutenkin kuin tuffikaivannon hyisenkostean ilman vuoksi) seistä muinaisessa ruokailuhuoneessa, jota ympäröivät kaksi sievää nymphaeumia, joista toisessa oli vielä jäljellä sirot pienet portaat suihkulähdeasetelmaa varten. Veden saattoi liki kuulla liplattavan, ja säilyneiden marmori- ja seinämaalausfragmenttien alla oli helppo kuvitella, millaisia Palatium-kukkulan antiikinaikaiset huikeat luksuskodit olivat loistonsa päivinä mahtaneet olla.

Eilen jalkauduimme Rooman laitakaupungille keskiaikamuseoon ja eukalyptuspuistaan (ja -likööristään) tunnettuun luostariin, jossa pyhän Paavalin miekalla irtileikattu pää legendan mukaan pompahteli maassa kolme kertaa lähteitä muodostaen. Häkellyttävä kokemus oli myös noita kahta kohdetta ympäröivä EUR, tuo fasismia ylistäväksi monumentiksi suunniteltu ihannekaupunki, jota oli ollut tarkoitus esitellä maailmannäyttelyssä vuonna 1942.

Eilen saimme myös tutkielmanaiheemme, joten akateeminen työskentely ja matka kohti tieteellisen kurssin ylintä päämäärää ovat saaneet lähtölaukauksensa. Allekirjoittanut pääsee tämän kevään aikana uppoutumaan perinteiseen ikonografiseen tutkimukseen ajan personifikaatioiden ihmettelyn myötä. Aihe oli juuri sitä mitä toivoinkin, joten alku on ainakin lupaava.

Tämän viikon perjantaina päästään karkaamaan jo vähän pitemmällekin Roomasta. Tänä vuonna Kalevalanpäivä kuluu Etruriassa seikkaillen, kohteina Vulci ja Tarquinia. Etruskien kulttuuriin viehättyneenä ihmislapsena odotan tuota retkeä kovin.

Eilisiltana oivalsin jälleen myös, että tämä huvila on niitä harvoja paikkoja maailmassa, joissa illalla punaviinilasin ääressä joku tovereistasi voi yhtäkkiä puhjeta resitoimaan Iliaan seitsemää ensimmäistä säettä klassiseksi kreikaksi.

Pini altae sunt

Yksi viikko takana, yksitoista jäljellä. Ensimmäiset seitsemän päivää maassa ovat sisältäneet Sanremon kuuluisien laulukilpailujen kisastudiota (jos, armas lukija, pidät Euroviisuja itseääntoistavina kitsch-bakkanaaleina, älä edes sylkäise tähän euroviisuja alunperin innoittaneeseen kisaan päin), museoita, vähän lisää kodiksi asettumista ja jopa J. Karjalaista kynttilänvalossa, kun baari, jonka nimestä muistan vain loppuosan "cinque", pasahti mustaksi sähkökatkossa - paikan vessat muuttuivat pimeydessä suoranaiseksi labyrintiksi, jonka lukottomia ovia oli kohtalainen haaste pidellä kiinni paikallisilta minotauroksilta suojautuakseen.

Ensimmäiset kurssin vierailukohteet ovat sisältäneet paljon tuttuja paikkoja viime visiitiltä. S. Maria Maggiore, tärkein Neitsyelle omistetuista palvontapaikoista täällä, väläytti allekirjoittaneelle uusia kasvoja kun kävimme äimäämässä kirkon alakerrassa esiin kaivettua antiikinaikaista taloa, jonka seinässä oli valtavan maanviljelyskalenterin fragmentteja (vain syyskuu oli hyvin säilynyt). Itseäni viehätti suuresti myös ko. rakennukseen kuuluva tavernanraunio, jonka seinistä oli löydetty kaikenmoisia raapustuksia gladiaattorihahmoista maagisiin sator-neliöihin. Kalentereita ja ajan sekä ikuisuuden kuvauksia on metsästetty myös Palazzo Massimossa, Capitoliumin museoissa ja Hadrianuksen mausoleumissa. Akateemisen vapaa-ajan puolella olen tutustunut ensi kertaa koskaan ajan ja aikakäsitysten filosofiaan, käynyt Villa Pamphiliaa ympäröivässä puistossa makaamassa pinjojen katveessa, nauttinut tovereideni sivistyneestä seurasta, proseccosta ja ihmetellyt olemisen sietämätöntä keveyttä. Eilen hyvä yritys mennä impressionistista taidetta ihailemaan kaatui museon ovella luikertelevaan päättömään jonoon, mutta vaihtui luontevasti auringonlaskun ihailuun Borghesen puiston kulmilta ja pieneen ns. pakolliseen turistikävelyyn Espanjalaisten portaiden kautta Largo Argentinalle ja palapizzalle, mistä askel vei takaisin kotiin Gianicolo-kukkulan huipulle.

Rooman äänimaailma on hyvin erilainen verrattuna tuntemiini Suomeen ja Prahaan. Jopa ajoneuvot täällä tuntuvat käyttäytyvän samalla temperamentilla kuin ihmiset niiden kyydissä. Kun kirkonkellot alkavat ympäri kaupunkia samoilla kellonlyömillä soida, ne eivät vain soi, vaan ne pauhaavat. Lanten naapurissa pyörivän paavin puhekin kaikui tänään puoliltapäivin varsin kauas.

Asioita, joihin varsin nopeasti huomaan tottuneeni: 1. myöhäinen ruokailuaika 2. kahvikulttuurin ylivertaisuus, johon kaltaiseni teenjuojan on vain alistuttava - kahvion listalla on helposti 15 edullista ja kahvinjuojan suussa ilmeisen makoisaa kahvityyppiä, joiden hännänhuippuna killuu tasan yksi "tee", joka sekin kamomillaa. 3. voita ei enää juuri käytä, koska oliiviöljyhän sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Visuaalinen etsintätehtävä Capitolium-kukkulan laelta: bongaa Villa Lante.

(Otsikko on lainausta lukion latinan oppikirjan ensi luvusta, huikeasta ensikosketuksestani tähän sivistyneeseen kieleen.)

S.P.Q.R

Matkani alkoi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä klo 02:00 öljynmustassa sateessa. Bussi kiikutti minut Helsinki-Vantaalle, mistä lentokone nousi kohti etelää. Kun loputtomalta tuntuneen matkan päätteeksi tilataksi pudotti minut ja kurssitoverini Villa Lanten eteen, kajahti perinteinen kello kahdentoista tykinlaukaus Garibaldin aukiolta juuri parahiksi, kuin ikuisen kaupungin tervetulotoivotuksena tuhlaajapojilleen ja -tyttärilleen, jotka olivat nyt palanneet jälleen kotiin. Tuosta hetkestä kolmisen tuntia eteenpäin, ja olimme jo valinneet kurssikirjallisuutta, käyneet Calistossa, lounaalla ja kaupassa. Ikuiselta ja onnellisen unenomaiselta tuntunut vuorokausi jatkui pitkälle iltaan tervetuliaisillallisen merkeissä - söin pienen elämäni parasta karitsaa, joskin yleisen konsensuksen mukaan paikan tiramisut vaikuttivat epäilyttävän improvisoiduilta.

Vajaassa vuodessa Rooma ei ole muuttunut, mutta erona viime visiittiini Lanten pihan lehvämajan oksat eivät vielä lehdi, unikot eivät kuki tienvarsilla ja Trasteveren kaduilta puuttuvat vielä kiertelevät ruusukauppiaat. Talvi on täällä silti mitä ilmeisimmin taittumassa kevääksi - vaikka paikalliset kulkevat toppatakeissaan, käyvät noin 20 celsiuksen lämpö, vihreällä nurmella helottavat voikukat ja siitepölymäisen makea tuoksu ilmassa pohjoisen lapselle jo täysin kevätkesästä.

Tieteellisen kurssin teemana on tällä kertaa ajantutkimus, ja tänään oli ensimmäinen seminaarimme aiheesta. Tällaista akateemisen elämän ja työskentelyn pitäisi aina olla; hyvää ruokaa, rauhaa, samanmielistä seuraa, ja materiaalin lukemista chiantilasi kädessä ikuisen kaupungin silhuetin yllä, joiden jälkeen voi käpertyä omaan sänkyyn renessanssihuvilan seinien sisällä. Järki sanoo, että arki iskee joskus vielä nilkkaan, mutta äsken teetä Lanten terassilla juodessani ja tätä tekstiä hahmotellessani mieleeni juolahti ajatus: jos tähän näköalaankaan ei koskaan väsy, niin entäpä jos arki Lantessakaan ei koskaan ala tuntua täysin arjelta?

Noh, akateemisesta arjesta lantelaisittain kuullaan vielä tulevaisuudessa lisää. Tänään vilkaisimme jo keväämme alustavaa ohjelmaa, ja huomenna päästään jo kohdetutustumisten makuun kun päivä alkaa Santa Maria Maggiorella.

Scientia est potentia!

Kökkö kuvauskulma todistaa tässä otoksessa sanonnan kuvan kyvystä kertoa enemmän kuin tuhat sanaa kokolailla tuulesta temmatuksi, mutta uskokaa pois, tuolla kaiteen takana alamäessä Rooma köllöttelee.

Lähdön kynnyksellä

H-hetki on yhtäkkiä valunut vain noin 36 tunnin päähän. Silloin yöbussi kiikuttaa vanhaan nahkatakkiin kääriytyneen matkaajan lentokentälle ja seikkailu, jota tähän asti on täällä blogissakin vain esitunnelmoitu, voi alkaa. Strix on ollut lähtökiireiden vuoksi pelottavan hiljaa sitten viimenäkemän, mutta tästä merkinnästä eteenpäin huhuilua pitäisi alkaa kantautua huomattavan paljon useammin.

Viimeiset viikot ennen lähtöä ovat siis kuluneet kuten sopikin odottaa - hallitussa kaaoksessa. Viimeisten neuropsykologian esseiden parissa, vielä vähän gradutuloksia ja bootstrapping-metodia ihmetellen, joutessani myös paapoessani ranteita joilla otin koko elinpainoni vastaan rojahtaessani kärsälleni jäisessä mäessä viikko sitten. Saunassakin olen istunut - usein ulkomailla pitempiä aikoja oleillessani olen havainnut, että pienessä pimeässä kopissa hikoilua tulee kumman nopeasti ikävä. Nyt lattialla lepää myös valtava musta jätesäkki, muistona eilisen läksiäisjuhlamista. Matkalaukkukin odottaa loppuunpakkaamistaan. Nyt siellä on vasta kengät ja iltapuku.

Sääennuste lupaa ensi viikolle Roomaan noin +20 celsiusta ja aurinkoa. Olo on epätodellinen, mutta niin sen ennen suurta matkaa kuuluu ollakin.

P.S. Onnellista Lupercaliaa! Lupercalia oli antiikin maailmassa noin 13.-15.2. vietetty juhla, jota leimasivat susipapit, vuohen uhraaminen ja naisten ruoskiminen hedelmällisyyden säilyttämiseksi.

P.P.S. Vielä muutama tunnelmakuva viime kevään Rooman-retkeltäni lähtöä siivittämään. Seuraavan kerran kuulette minusta näistä maisemista käsin.

Villa Lanten loggiassa

Vaitonaisena virtaava Tiber

Forum Romanum

Antiikin perillisistä

” Lentokonematka auringonpaisteessa – ensimmäinen helleeninen päivä elämässäni.”

Näin kirjoitti Alvar Aalto, tuo antiikin oma poika kaukana henkisen kotinsa ajasta, Italiaan Ainon kanssa tehdyn häämatkansa ensimmäisestä päivästä.

Elämän rönsyilevissä käänteissä polkuni ovat ristenneet useaan otteeseen kuuluisan funkkisarkkitehdin kanssa; olen tutkinut Aaltoa, esitelmöinyt hänestä, viettänyt hänen kanssaan aikaa niin vapaa-ajalla kuin työksenikin. Aalto teki itse aina peittelemättömän selväksi inspiroitumisensa antiikista ja Italian renessanssiarkkitehtuurista, ja tämä piirre tekee hänestä silmissäni kiintoisan, eurooppalaisen estetiikan totuuksien alkulähteillä palavalla intohimolla risteilleen hahmon. Moni on tuhahdellut näiden inspiraatioiden toteutuksille tai vähintään raapinut orvaskettään niiden edessä; välittömästi annettuna ei avaudu Caracallan termien vaikutus Jyväskylän yliopiston päärakennuksen ulkoasuun, saati italialaisten kukkulakaupunkien ja antiikin kaupunkirakenteiden anti Aallon kirjastointeriööreille lukumonttuineen ja korotettuna kaiken keskellä seisovine kirjastonhoitajan pöytineen. Ajatus tuntuu olevan, että jos joku nimeää innoituksekseen akropoliin, olisi lopputuloksenkin sitten oltava lähteen kanssa 1:1, ilman pienintäkään tulkinnanvaraa toteutuksessa. Huomaamatta liian usein jää, ettei Aalto – varsinkaan hyvän viinin tavoin kypsyneeseen vaiheeseen ehdittyään (1)  – edes pyrkinyt rakennusten muotojen ja motiivien toisintamiseen sellaisenaan, vaan sen sijaan keskeiseksi muodostui tunnelmien ja vaikutelmien siirtäminen kohteesta toiseen. Tällaisia siirrettyjä piirteitä ovat esimerkiksi olleet monumentaalisuus, rakennuksen funktion ja sen arvovaltaisuuden näkyminen rakennuksesta ulospäin ja eksteriöörin sulautuminen interiööriin.

Aallon arkkitehtuurin ydinajatus kirkastui itsellenikin vasta ensimmäisen Italian-matkani myötä. Vasta kun olin kokenut pienessä tihkusateessa luostarien salaperäiset puistopihat, loggioiden kautta rakennusten sisään kurottelevat kadun äänet, vuorimaisemat ja puutarhat, antiikin rakennusten taivasta hipovat, kolossaalisen pyhät seinät ja pylväät, niiden floranvaltaamat portaikot ja kaikkea tätä maisemassa rytmittävät kummut ja vuoret, saatoin oivaltaa, mitä Aallon jo interiöörin pinnanmuodoiltaan vaihtelevat rakennukset, sisäpihat ja luonnoksissa esiintyvät kummut, huiput ja laaksot sekä theatronien viuhkamaiset muodot syvimmillään kuvastavat ja toisintavat.

” Kukkulakaupunki, tuo kaareva, elävä, arvaamattomissa, matemaatikoille tuntemattomissa ulottuvuuksissa kulkeva viiva, on minulle kaiken sen inkarnatiooni mikä nykyisessä maailmassa on vastakohtana elämän puolieläimellisen koneellisuuden ja uskonnollisen kauneuden välillä.”

- Alvar Aalto, 1926

Muista antiikin peittelemättömistä hengenheimolaisista tulevat mieleen psykoanalyytikot. Vaikka ao. teoriaperheestä voi olla montaa mieltä, niin siitä sen seuraajia on kiitettävä, että kyseinen veljeskunta nosti esille kulttuurisessa perinnössämme (jota Jung kai kollektiiviseksi alitajunnaksi kutsuisi) kulkevien tarinoiden, merkkien ja symbolien olemassaolon ja vaikutuksen meihin. Moni kuuluisa psykoanalyytikko tuntuu myös tohtorinroolinsa ulkopuolella, omassa elämässään nähneen itsensä jatkumona antiikin maailman aloittamassa sivistyksen, kulttuurin ja estetiikan ketjussa. Esimerkiksi Freud – joka mm. Wienin psykoanalyyttisen seuran kokouksissa piirusteli paperin reunaan klassisia, kreikkalaisia geometrisia motiiveja – tulkitsi erään unen kertoneen hänelle etruskihaudan olevan paras mahdollinen paikka kuolemanjälkeiselle levolle.(2) Vaikka hänen oma tomumajansa ei toscanalaiseen hobitinkoloon lopulta päätynytkään, niin herran tuhkat kuitenkin saivat varsin soveltuvasti viimeiseksi leposijakseen antiikinaikaisen kreikkalaisen uurnan - Freudin omista kokoelmista.

Ihailen suunnattomasti kaikkia kekseliäitä, luomisvoimaisia ja sivistyneitä yksilöitä, jotka tiedostavat kulttuuripiirinsä ja menneisyytensä vaikutukset tekemisiinsä ja ennen kaikkea sen, että inhimillinen kokeminen ilmiönä on ollut olemassa jo vuosituhansien ajan. Tähän tiedostamiseen ja yhteyksien löytämisen haluun perustuu myös oma kiinnostukseni sekä taiteentutkimukseen että psykologiaan, kahteen alaan, joiden hedelmällisiä yhtymäkohtia ihmiselämysten tutkailun kentällä harmillisen harvat tuntuvat spontaanisti hoksaavan, ja jotka viime vuosikymmnten aikana ovat asettuneet paikoin harmillisen etäälle toisistaan (nyt aivan hiljattain lähentyäkseen jälleen neuroestetiikan tutkimuksen muodossa - mistä allekirjoittanut on sivumennen sanoen uskomattoman tohkeissaan).

Toivon, että vajaan kuukauden päästä alkava matka tuo mukanaan lukuisia harvinaisen helleenisiä päiviä.

(1) Nuoren Aallon töissä on nähtävissä suorempaa jäljentämistä ja ideoiden siirtoa kuin varttuneemman Aallon. Esim. dogen palatsista Jyväskylän työväentaloon.

(2) "The 'wooden house' was also, no doubt, a coffin, that is to say, the grave. But the dream-work achieved a masterpiece in its representation of this most unwishe-for of all thoughts by a wish-fulfilment. For I had already been in a grave once, but it was an excavated etruscan grave near Orvieto, a narrow chamber with two stone benches along its walls, on which the skeletons of two grown-up men were lying. The inside of the wooden house in the dream looked exactly like it, except that the stone was replaced by wood. The dream seems to have been saying: 'If you must rest in a grave, let it be the Etruscan one.' "

(Freud, 1900 [SE 5], pp. 454-455) http://www.haverford.edu/psych/ddavis/f_dissect/coffin.html

Dark Roman wine in our bloodstreams

En ole kyseisen yhtyeen suuri fani, mutta kun kuuntelin tämän kappaleen kesällä, toi se välittömästi mieleeni tunnelman, joka rintakehääni vyöryi viime keväänä istuessani punaviinilasillisen kera Lanten pihalla. Kun tähtitaivas kaartui minun ja Rooman ylle, ja itse kaupunki kuhisi allani monumentteineen vuorten sylissä. Tällaiset muistikuvat ovat nyt omiaan lietsomaan matkatäpinää. Jotkin rakkauslaulut tässä maailmassa voisivat ihan hyvin kertoa ihmisen ja kaupungin välisistä kaipaussuhteista siinä missä ihmistenvälisistäkin.

Lähtötunnelmiin on osaltaan orientoinut myös HBO:n mainion ja aivan liian lyhyen elämän eläneen Rooma-sarjan uusintakatselu pitkästä aikaa. Yksityskohtien rikkaus ja historiallinen osuvuus (juonessa otettuja  vaihtoehtohistoriallisia what if -kikkailunvapauksia lukuunottamatta) jaksavat siinä sarjassa riemastuttaa edelleen, ja yhä vain silmä osuu aina johonkin uuteen, jota ei enää joko muista tai jota ei vain viime kerralla hoksannut äimistellä. Esimerkkinä tällaisista havainnoista annettakoon valtava ruukkukasa, joka joissain Aventinus-kohtauksissa vilahtaa taustalla, ja joka epäilemättä on kovaa kyytiä muovautumassa Testaccio-kukkulaksi...

Kurssin tiimoilta on tullut myös uutta, adrenaliinineritystäni kummasti kutkuttelevaa sähköpostia. Olen tehnyt matkan eteen vallan hankintojakin, sillä olen viimein ostanut kunnolliset patikointikengät - vaikka kävelen arjessanikin paljon, eivät varpaani silti kestä tavallisilla lenkkareilla taapertelua mustumatta, mikä tuli kivuliaasti testattua kenttäolosuhteissa viime keväänä. Vahingosta (ja vasta puoli vuotta matkan jälkeen kynnen alta uloskasvaneista verihyhmistä) viisastuneena lähden tällä kertaa ekspertin jalkinein koitokseen.

Introductio

Jokainen tarina tarvitsee alun ja kynäilijä esittelynsä, joten tässä ne nyt tulevat.

Olet löytänyt tiesi matkablogiin, jonka kohteena on Rooma - tai kenties oikeammin ilmaistuna, koko antiikin maailma. Nimimerkkini ja blogiosoitteeni ovat viittaus paitsi aiempaan seikkailublogiini - jonka kohteena oli puolen vuoden vaihtojakso Prahassa ja jota samaten kirjoitin lintuihin liittyvän peitenimen takaa - myös metsässä lymyilleeseen prinsessaan, jonka viisauden jumalatar Athene myytin mukaan muutti attribuuttieläimekseen, pöllöksi. Aliaksen takana piilee yliopisto-opiskelija, joka summaa suurimmat tieteelliset intohimonsa tässä maailmassa seuraavaan laveaan triadiin: psykologia, taide ja antiikki. Poikkitieteelliset löytöretket ja flirttailut tämän kolmikon kesken sykkivät mitä syvimmin lähellä aorttaani. Mainituista tutkimusaloista kaksi, psykologia ja taidehistoria, minulla on pääaineenani, ja antiikkiin olen syventynyt lapsena syttyneen rakkauden jälkeen muunmuassa latinaa opiskelemalla. Välillä olen akateemisissa piireissä tiiraillut keskiajantutkimuksen puolellekin. Nyt, suureksi riemukseni, eräs hullu unelma antiikin- ja keskiajantutkimuksen suhteen on  parhaillaan käymässä toteen: olen saanut mahdollisuuden päästä viettämään tänä keväänä kolme kuukautta Ikuisessa Kaupungissa Suomen Rooman-instituutin tieteellisellä kurssilla. Instituutin pääkallonpaikka Villa Lante on minulle tuttu jo paitsi lukuisten latinisti- ja antiikintutkijatuttavieni puheista vuosien varrelta, myös viime vuonna siellä vietetyltä kaksiviikkoiselta taidehistorian kurssilta. Pienimuotoinen, odottamaton kotiinpaluukin on siis luvassa.

Lähtö siintää vasta helmikuun puolivälissä, mutta sen ennakkotunnelmointiin blogosfääri tarjoaa mitä mainioimman välineen. Nöyrä pyrkimykseni on tuottaa ennen matkaa ja erityisesti sen aikana tänne ajatuksia, havaintoja ja kuvia antiikin maailmasta, Italiasta, tutkimustyöstä, arjesta renessanssihuvilassa. Jos aiempi pitkä ulkomaanseikkailuni jotakin minulle opetti, niin sen, että kolmessa kuukaudessa ehtii jo kotiutua maahan ja nähdä siitä puolia, joihin ei tavallisena, max. viikon yhdessä paikassa viipyvänä matkailijana kiinnitä huomiota. Puhumattakaan siitä, että korkeatasoinen tieteellinen kurssi tulee reissuni viitekehyksenä ja akateemisena kokemuksena olemaan aivan oman luokkansa elämys. Haluan jakaa nämä horisontissa kiiluvat seikkailut myös suuremman yleisön kanssa, siinä toivossa että raapustukseni ehkä jossakussa herättävät intohimoa Välimeren seutuun, antiikkiin, tutkimustyöhön, kulttuuriin, kaikkeen sivistyneen yksilön sielunelämälle keskeiseen - unohtamatta tietenkään sitä synergiaetua, että ehkä joku vahingossa saa tämän lukemisesta irti myös matkailuvinkkejä tai ihan vain allekirjoittaneen kuulumisia.

Colosseum

 

Type of the antique Rome! Rich reliquary
Of lofty contemplation left to Time
By buried centuries of pomp and power!
At length—at length—after so many days
Of weary pilgrimage and burning thirst,
(Thirst for the springs of lore that in thee lie,)
I kneel, an altered and an humble man,
Amid thy shadows, and so drink within
My very soul thy grandeur, gloom, and glory!

 

Vastness! and Age! and Memories of Eld!
Silence! and Desolation! and dim Night!
I feel ye now—I feel ye in your strength—
O spells more sure than e'er Judæan king
Taught in the gardens of Gethsemane!
O charms more potent than the rapt Chaldee
Ever drew down from out the quiet stars!

 

Here, where a hero fell, a column falls!
Here, where the mimic eagle glared in gold,
A midnight vigil holds the swarthy bat!
Here, where the dames of Rome their gilded hair
Waved to the wind, now wave the reed and thistle!
Here, where on golden throne the monarch lolled,
Glides, spectre-like, unto his marble home, Lit by the wan light of the hornéd moon,
The swift and silent lizard of the stones!

 

But stay! these walls—these ivy-clad arcades—
These mouldering plinths—these sad and blackened shafts—
These vague entablatures—this crumbling frieze—
These shattered cornices—this wreck—this ruin—
These stones—alas! these gray stones—are they all—
All of the famed, and the colossal left
By the corrosive Hours to Fate and me?

 

"Not all"—the Echoes answer me—"not all!
"Prophetic sounds and loud, arise forever
"From us, and from all Ruin, unto the wise,
"As melody from Memnon to the Sun.
"We rule the hearts of mightiest men—we rule
"With a despotic sway all giant minds.
"We are not impotent—we pallid stones.
"Not all our power is gone—not all our fame—
"Not all the magic of our high renown—
"Not all the wonder that encircles us—
"Not all the mysteries that in us lie—
"Not all the memories that hang upon
"And cling around about us as a garment,
"Clothing us in a robe of more than glory."

- Edgar Allan Poe: The Coliseum